Musta aukko
Julkaistu 11.9.2014
Edessäni pöydällä tuijottaa opiskelutehtävä, joka oli kaiketi ajateltu kevyeksi, välipalahenkiseksi ja nopeaksi pohdintahommaksi. Kyyneliä kasaantuu silmäkulmiin ja yksi vierähtää silmän alle. Käsi tärisee. Taittelen lapun pois ja toivon, ettei minulta kysyttäisiin mitään.
”Listaa tilanteita, joissa olet tuottanut toisille iloa.”
Selaan muistojani läpi. Edellisen vanhemmuuden onnistumishetken, ainakin ilmeisen ilon tuottamisen näkökulmasta, joudun jäljittämään pari päivän takaiseen lauluhetkeen. Silloin lapsi silminnähden ilahtui yhteisestä toiminnastamme.
Muistan kyllä elävästi tilanteen, jossa olen asioita kertomatta jättämällä loukannut ystävääni, mutten erityisiä ilon tuottamisen kokemuksia en saa ystäväpiiristäkään mieleen.
Ja entäs mies, tuo asuinkumppanini ja läheisin ystäväni. En tiedä, ilahdutanko tätä sen suuremmin. Viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, että olen piikkinä lihassa ideoineni, vaatimuksineni ja askarelistoineni.
Entä joku puolituttu tai tuntematon? Milloin olen viimeksi ilahduttanut jotakuta? Sanonut kauniisti, kehunut, kiittänyt, auttanut rattaiden kanssa tai neuvonut tietä. On niitäkin tilanteita, mutta juuri nyt en pysty yksilöimään lähipäiviltä yhtään.
Harrastuksistani, blogin pitämisestä ja partiosta, niistäkin on vaikea sanoa, tuottavatko kirjoittamani jutut, ottamani kuvat tai vetämäni kokoukset iloa. Kavereiden näkeminen kokouksissa ja yhdessä toimiminen ehkä, mutta siinä kohtaa olen vain raami, mahdollistaja, samoin kuin partiokolon seinät.
Painun kyyryyn, suoriudun tunnista mitenkuten ja kirjoitan tämän vessakopissa kasaten itseäni. Mietin, miten jaksan pakertaa loppupäivän hommat kohtaamisineen ja eläytymisineen, kun jalkojeni edessä ammottaa merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteiden musta aukko.
En tiedä, olisiko sillä oikeasti mitän väliä tai eroa, jos vain jäisin sängynpohjalle tai katoaisin ulkona harmaana ja sakeana vellovaan sumuun.
