Mietin mökillä ollessani pariin otteeseen, jaksaisinko käyttää hetken aikaa peilin äärellä väkertämiseen vai en. Tuolloin päätin etten jaksaisi, vaan suuntaisin aamupalalle harjattuani hiukseni ja hampaani; Kuitenkin heti seuraavana päivänä pieni meikkaamiseen käytetty hetki sai minut paremmalle tuulelle ja nielaisemaan kurkkuun nousseen palan. Välillä ehostautuminen ja oman persoonan korostaminen mieleisekseen kokemillaan meikeillä on edullista pikaterapiaa, joka tekee iloiseksi ja ehyemmäksi, ainakin minut.

Nykyään saatan toisinaan lähteä ovesta ulos meikkaamatta, vaikkapa pissattamaan koiran, juoksulenkille, salille tai jopa ruokakauppaan. Vielä muutama vuosi sitten meikkasin aina ja kaikkialla: kotipäivinä, synnytyslaitoksella ja partioretkillä, joista viimeksimainituilla sain aiheesta jopa jonkin sortin taistelun aikaan. En oikeasti lähtenyt kotiovestamme ulos, edes käymään vanhemmilleni, ilman meikkiä. Edelleen meikittä liikkumisesta tulee kuitenkin hieman homssuinen ja alaston olo.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että olisin hauskannäköinen myös miehenä. Otin meikkaamattomien kasvojeni kirvoittaman toteamuksen kohteliaisuutena, miksipä en ottaisi. Tiedostan itsekin, että massiivisen leukani, keskikokoisen nenäni ja haalearipsisten silmieni yhdistelmä ei varsinaisesti ole tämänhetkisen länsimaisen kauneusihanteen perusteella kovinkaan naisellinen. Sain todeta tämän sekä tyttöjen ja poikien ulkonäköön liittyvät oletukset jo lapsena, kun leikki-ikäisenä ja toisinaan jopa murrosikään asti minua luultiin pojaksi. (Hienosta lettejä ja pottaotsatukaa yhdistelevästä hiusmallistani huolimatta.)

Koska hieman liioitellun naisellinen pukeutumistyyli kellohelmoineen, korkokenkineen ja korsetteineen kiehtoo minua ilmeisen pitkäaikaisesti, lienee tavallaan luontevaa että pidän meikissäkin vintage-estetiikasta tummine kajalrajauksineen, punaisine huulineen ja mattavaaleine pohjineen. Näin kesäaikaan saatan tosin sipaista hieman aurinkopuuteria poskiin ja vaihtaa värilliseen huulirasvaan, mutta juhlissa ja talviaikaan paloautonpunainen huulipuna on lähes tavaramerkkini. Siinä määrin, että punaisella huulipunajäljellä varustettua lasia on usein ehdotettu muiden toimesta käyttämäkseni, jos pitkin asuntoa ajelehtiville juoma-astioille on etsitty omistajia.

Meikkaaminen onkin, satunnaisista nakunaamapäivistä huolimatta, osa identiteettiäni – ainakin tänään ja nyt, katsotaan, mikä tilanne on vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Kuten ylempänä totesin, kävin joskus jopa kiivaita keskusteluja siitä, miksi halusin meikata partioleireillä, metsäretkillä ja koulutusreissuilla. Rinnastin tuolloin ja osittain vieläkin, meikkaamisen hiusten pesemiseen, deodorantin laittamiseen, vaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun eli yleiseen perushygieniaan ja ulkonäöstä huolehtimiseen. Muitakaan edellä listattuja asioita en jätä hoitamatta partion tai mökkeilyn verukkeella, joten miksi tekisin niin meikkaamisen suhteen.

Partiohommissa ja mökillä tuntuu kuitenkin olevan normina näyttää (ja haista) mahdollisimman metsittyneeltä. Sehän ei haittaa minua, pahimpia haisuleita lukuunottamatta, mutta miksi ihmeessä kaikkien pitäisi toimia samoin. Siinä missä joku saattaa kommentoida ystävänsä tai sukulaisensa tapaa jättää meikkamatta johonkin edustustilaisuuteen, joutuu perinteisesti meikittömiksi julistetuilla vyöhykkeillä puolustelemaan meikkaamistaan.

Minulle nakunaamailu on poikkeuksellinen olotila, mutta miten te suhtaudutte meikkaamiseen? Onko se mukavaa puuhaa, hemmottelua vai pakollinen paha?
Koetteko siihen liittyvän sosiaalisia paineita joko meikkiä vaativien tilanteiden kuten juhlien tai työtehtävien osalta tai meikittä olemisen suhteen esimerkiksi mökillä?

SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ