Mutta mitä jos otan?

Monessa kohtaa olen aika paksunahkainen. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen karaisi haistattamaan yhdentekevien tyyppien sanomisille pitkät. Tuntemattomien ja anonyymien mielipiteet eivät hetkautakaan uimapatjaani suuntaan tai toiseen, ovatpa vain virtaavaa vettä pohjan alla. Läheisten ihmisten ja elämääni kiinteästi kuuluvien kommentit, tuhahdukset tai muka rakentavat kehitysehdotukset saattavat kuitenkin kolahtaa kipeästikin.

Joissain hetkissä ilkeämieliseltä kuulostava heitto saattaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sopivasta väsymyksen, nälän tai heittelevien hormonien Bermudan kolmiosta saattaa hyvinkin purjehtia ulos vakavaa osumaa ottanut laivanraato. Eniten kirpaisevat paikkaansa pitämättömät tai epäreilulta tuntuvat kommentit.

Otetaanpa esimerkki parin päivän takaa. Sattuipa tilanne, jossa seurueen miespuoleiset jäsenet saattoivat kyllä istua sohvannurkassa oluttölkki kädessään katsomassa jalkapalloa tuntikausia ilman että saivat myrkyllisiä katseita ja tiuskaisuja osakseen. Mutta auta armias, jos en saman tien heittänyt konettani olan yli ja hypännyt ylös sohvalta lapseni kitistessä kymmenettä kertaa saman päivän aikana pukemistilanteessa, josta hän tiettävästi selviää hetken itsekseen kiukuteltuaan. Silloin sopi kyllä kommentoida suureen ääreen, miten äiti ei selviä kyllä mihinkään sieltä.

Niin noh. Opintotukilautakunnalle olisi kiva näyttää syksyllä valmista opinnäytetyötä kesäopintotuen saamisen perusteeksi ja satunnaiset palkalliset kirjoitushommatkin nakutella joskus valmiiksi. Keskittyminen on lasta toisella silmällä valvoessa ihan riittävän hankalaa ja jatkuva lapsen perässä kulkeminen tekisi siitä täysin mahdotonta. Mutta minullahan ei voi olla mitään tärkeämpää tekemistä kuin auttaa kotiaskareissa ja valvoa lapseni jokaista sukanlaittoa ja henkäystä kymmenen sentin päästä. Olenhan nainen.

Kuvatun kaltaisissa tilanteissa minua ei ärsytä niinkään itseeni kohdistuva kritiikki vaan se, että asiasta ei voida sanoa minulle suoraan, vaan sitä kommentoidaan joko minun kuulteni tai selän takana puolisolleni, ystävilleni, tutuilleni tai jopa kaksivuotiaalle lapselleni. Ja tietenkin se taustalla hiertävä tosiseikka että samassa tilanteessa en saisi lainkaan happoroiskeita selkääni, jos sattuisin omistamaan kivekset.

Epäreiluus voi perustua muuhunkin kuin sukupuoleen. Vaikkapa suhteet, paino, siviilisääty tai ikä voivat altistaa ikäville kommenteille, joilta toiset taas säästyvät. Oma lukunsa ovat aiheettomat kommentit, joilla yleensä annetaan ymmärtää kommentoijan tuntevan puheenaiheena olevaa henkilöä paremmin tämän raha-asiat, ruokailutottumukset, terveydentilan, henkisen kyvykkyyden tai ajatusmaailman. Pieleen menee, suurimman osan ajasta ja sellaisten juttujen kertoileminen totena vasta ärsyttääkin.

Laajemmin elämässä tehtyjä valintoja arvottavat lausunnot saattavat niin ikään särähtää korvaan, vaikka olisinkin tehnyt omien ratkaisujeni kanssa rauhan. Kun joku pauhaa siitä, miten lapsen hankittuaan tämän seurasta pitäisi nauttia ympärivuorokautisesti, jättää työnsä ja opiskelunsa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, unohtaa aikuisten kesken tehtävät irtiotot sekä omat harrastuksensa, joudun toisinaan pohtimaan, olenko vanhemmuuden valintojeni kanssa aivan hakoteillä.

Muitakin vastaavia kysymyksiä tarjoillaan omaa elämäntapaansa hehkuttavien toimesta pohdittavaksi. Kehon palvontaa, äärimmäisyyksiin vietyä ruokavaliota, sekasotkun ihannointia, reppu selässä elämistä, ympärivuorokautista työtahtia ja kaiken vapaa-ajan nielevää harrastusta – tuttavapiiristä löytyy jos jonkinlaista häärääjää. Täytyy kuitenkin sanoa, että hyvin harva heistä tuputtaa omaksi kokemaansa elämäntapaa muille, mikä on mielestäni hienoa. Kyllä maailmaan erilaisia olemisen tyylejä mahtuu, jos vain annamme muidenkin päättää ihan itse, mikä heille sopii parhaiten.

Veljeni sanoi edellä kuvatusta epäreiluksi kokemastani kommentista hänelle avautuessani, ettei minun tarvitsisi tai kannattaisi ottaa niin paljon itseeni. Hyvä periaate, mutta entä jos tunnereaktio vain tulee, vaikka kuinka koettaisin järkeillä sen tiehensä ja selittää tilanteen parhain päin itselleni?

Jos on pohjimmiltaan melko herkkää sorttia, muiden tunnetiloja tarkasti kuulostelevaa ja niihin helposti mukaan tempautuvaa tyyppiä, voiko koskaan kovettaa itseään niin, etteivät mitkään kommentit enää loukkaisi?

Onko se edes tavoiteltavaa vai menettääkö siinä sivussa itsestään jotain sellaista, mikä olisi suurimman osan ajasta vahvuus? Pitäisikö meidän kaikkien olla teflonpintaisia ihmissuhdesurffareita, jotka jättävät hankalat tilanteet ja tyypit surutta taakseen pienenkin vastoinkäymisen sattuessa?

Minusta loukkaantumiselle, harmitukselle, jopa vihalle täytyy antaa tilaa. Jos tunteen ei anna tulla, mikä herättäisi koskaan ajattelemaan, kohtelevatko toiset ihmiset meitä toivomallamme tavalla ja jos eivät, mistä laiminlyöminen, nälviminen tai toistuva negatiivinen kommentoiminen kertovat? Tunteilla on tehtävänsä sosiaalisten suhteidemme rakennusaineena. Niille ei tarvitse antaa jatkuvasti ylivaltaa, mutta ne voivat kertoa meille paljon siitä, mitkä asiat ovat meille aidosti tärkeitä ja milloin kaipaamme muutosta asioihin.

Vai mitä sanotte?