Rakastan kalastamista – kuka kunnon norppa ei rakastaisi?

Kalastaminen on täydellinen tapa tehdä jotain tekemättä mitään, vetäytyä mietiskelemään herättämättä kuitenkaan epäilyksiä suurempien eksistentiaalisten kriisien olemassaolosta. Hengittää järvi- tai meriluontoa sisään ja puuhata jotain sinänsä merkityksetöntä, jolla voi kuitenkin oikeuttaa oleilunsa.

Kun otetaan huomioon lähes-hermoromahdus-postauksessa esittämäni seikat, saatoitte miettiä että hyvä, nyt se on ottanut vinkeistä vaarin ja karannut pitämään aikalisää. Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen ja toteamaan, että tämä erinomainen retriittimahdollisuus muodostunut varsinaisesti rentouttavaksi elämykseksi.

Mukanani oli nimittäin viisi vallatonta pojanvekaraa, iältään yhdeksästä kolmeentoista, jotka onnistuivat heittelemään sekä uistimiaan järven pohjaan että mato-ongen koukkujaan puiden oksiin. Ohjelmassa oli siis paljon sotkeutuneiden siimojen solmimista, pelastusoperaatioita, uusien uistimien kiinnittelemistä ja yleisestä turvallisuudesta huolehtimista. (Kuinka monta kertaa samoilla lapsille täytyy sanoa, ettei puukkoja saa heitellä maahan tai puihin?)

Tämän ikäisten kanssa voi jo käydä kasvatuskeskusteluja, mutta kyllä nekin vievät veronsa. Osa taitaa jo keskustelun taidon ja osaa myöntää virheensä ja pohtia, miten ensi kerralla voitaisiin toimia kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Mutta toisten kanssa joutuu umpikujaan, jossa asiassa ei päästä mihinkään suuntaan. Partioäiti on nyt vähän väsynyt.