Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, vanhemmuudessa yksi suurimpia yllätyksiä on ollut se kokonaisvaltainen, kehon joka sopukassa kolkuttava syyllisyys, joka iskee aina kun en ole omasta (tai muiden) mielestäni tarpeeksi ehtivä, jaksava tai pystyvä vanhempi.

Kuluneina viikkoina krooninen riittämättömyydentunteeni on johtunut kasvatuksellisten ratkaisujen tai raha-asioiden sijaan ajasta; Viittä vaille täysipitkät työpäivät harjoittelupaikalla eivät ole mahdollistaneet samanlaista joustoa elämään pikkulapsiarjessa kuin opiskelu; Esseitä voi kirjoitella öisin, jos pysyy hereillä, mutta lapsen kanssa touhuamiset ja päiväkotiharjoittelu eivät oikein sovellu yötöiksi.

Harjoittelu, kevään muut kurssit ja opinnäytetöprosessi ovat haukanneet isoja aukkoja viikkoihimme ja iltapäivän sekä illan tunteina, joina lapsi on ollut hereillä, on tuntunut kurjalta lähteä mihinkään – olkoonkin että lapsi jäisi tuolloin viettämään aikaa isänsä kanssa.

Yksi iso tekijä sille, miksi olen käynyt treenaamassa viimeisenä kahtena viikkona erityisen vähän, onkin ollut opiskeluhommiin liittyvä kiire, mutten voi pistää treenejä tauolle kesäkuun alkuun asti. Kehoni on nimittäin selvästikin tullut riippuvaiseksi liikunnasta, mikä on sinällään hyvä asia.

Ilman paria, kolmea treenikertaa viikossa hartiani ovat enemmän jumissa, mikä johtaa herkästi päänsärkykohtauksiin. Lisäksi kehon yleistuntuma on tukkoisempi eikä olo ole ainakaan vähemmän väsynyt. Nälkä on sentään onneksi harvemmin.

Tällä viikolla täytyy kaiketi vain tunkea kotityöt ja kouluhommat entistäkin enemmän yön pikkutunneille ja kunnostautua liikunnan saralla muutoinkin kuin polkemalla harjoittelumatkat.

Syyllisyyden karvaista ja syyläistä naamaa voi iskeä pihvinuijalla huudellen samalla kulunutta mantraa hyvinvoivasta äidistä, joka edesauttaa lapsen hyvinvointia. Mutta silti, voi miksi tasapainon löytäminen onkaan niin vaikeaa?