Turmion kätilö

Kun muutimme mieheni kanssa saman katon alle, lihoin kahden ensimmäisen vuoden aikana lähemmäksi kymmenen kiloa, joista pudotin sittemmin suurimman osan ja keräsin niitä takaisin raskausaikana, (vaikka noudatinkin jälkimmäisenä ajanjaksona varsin valvottua ruokavaliota. Pahuksen raskaushormonit!).

Syytän vuosia sitten tapahtuneesta painonnoususta Helsingin julkisen liikenteen erinomaisten yhteyksien (vrt. pyörällä liikkuminen Keravalla) lisäksi sitä että arkiruoka oli yksinkertaisesti niin hyvää, että sitä tuli syötyä ihan syömisen ilosta. Nykyään tiedän, ettei ruoka lopu ja vaikka se loppuisikin, miehen laittama seuraava ateria on suurella todennäköisyydellä yhtä hyvää.

Arkiruokamme on yleensä perusterveellistä ja kasvisvoittoista, mutta toisinaan mies pistää pöydän koreaksi vähän tuhdimmilla eväillä. Yleensä silloin, kun syöjiä on enemmän ja vieraat pitävät osaltaan huolen tarjottavien tuhoamisesta.

Viikonloppuna mies pyöräytti itse sämpylät, jauheliha- ja kasvispihvit, mausteperunat sekä majoneesin. Hampurilaisiamme kootessamme vitsailin miehelle ja ystävilleni että ensi kerraksi mies tekee cheddarinkin itse. Tulisipa ainakin reilu tauko hampurilaisaterioiden väille!

Viimekertaisen hampurilaiskattauksen jälkeen oli kieltämättä (taas) sellainen olo, että mieheni syöksee minut vielä turmiooni. Enkä ollut ilmeisesti ainoa, sillä kummitäti J uhkasi syödä lapsen tulevilla syntymäpäivillä pelkkää mukanaan tuomia parsakaalia.

Toisaalta ruokaa ja miestäni rakastavana en edelleenkään osaa ihan vakavalla naamalla valittaa siitä, että puolisoni valmistaa maukasta ruokaa. Sillä se olisi jo hieman hölmöä, eikös. Jopa tänä läskivihan kulta-aikana, jona pikaruokapaikkakin myy karppihampurilaisia…

 

 

Suhteet Oma elämä Liikunta Ajattelin tänään

Pretty in pink?

Pikaiset aamuterkut täältä Norppalasta. Harjoittelu kutsuu, illalla ehdin ehkä treenien jälkeen kirjoitella taas pidemmin. Piti nyt kuitenkin vilauttaa, mitä sain lapsen syntymäpäiväjuhlien koristelutalkoiden jälkeen aikaiseksi kylpyhuoneen puolella.

Edellinen, sinivihreä väri oli haalistunut niin paljon, että asialle olisi joka tapauksessa täytynyt tehdä jotain ja kun huomasin äidin kanssa kaupoilla kierrellessäni kaksi pakettia kirkkaanrosaa hiusväriä alennuslaarissa, nappasin ne epäröimättä mukaani. Nytpä yksi korkkaamaton paketti odottaa vielä kaapissa – eihän sitä ihminen kuitenkaan kahta värjäyskertaa enempää samassa värissä viihdy. Vai miten se meni?

P.S. Jos kiinnititte huomiota korppulatvoihini, kuten minäkin tein, todettakoon jo tässä, että latvoja odottaa vielä pieni kirkastusvärjäys sekä tehohoito.

 

Suhteet Oma elämä