Aamulla meinasi mennä hermo, kun kiskoin polvipituisia mokkasiinejani jalkaan. Niissä ei ole vetoketjuja, joten sekä muhkeiden pohkeideni että jättimäisten kantapäideni survominen kenkiin vaati ähinää, puhinaa ja kaksin käsin kiskomista seisaaltaan. Kokovartalotreeniä!

Murisin miehelle, etten yhtään ihmettele Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloa, jos kenkien laittaminen jalkaan on tuolloinkin kestänyt viisitoista minuuttia. Mies sanoi, ettei niele pointtiani, sillä brittisotilailla meni 1800-luvulla pukeutumiseen kolmesta vartista puoleentoista tuntiin. Lisäksi sotiminen pysäytettiin aina teetauon ajaksi. Näistä seikoista huolimatta maailmankartta näytti britti-imperiumin osalta aika vaikuttavalta.

Ja täytyy myöntää: Kyllähän tässä oppii kaikenlaista. Kuten miksi Hitlerin pommimurhaaminen epäonnistui, voivatko hiiret paritella painottomassa tilassa ja kuinka monta Teemoa kuolee päivässä.

Miehen tapa takertua epätarkkoihin faktoihini onkin useimmiten ennemmin keskustelua ja ajattelua avaava kuin ärsyttävää. Toisinaan, erityisesti pitkän viikon päättävänä, jo valmiiksi raskaalta tuntuvana perjantaiaamuna kenkien sadattelulle annettu näsäviisas vastaus vaatii kuitenkin pään tietoista kääntämistä sopivalle rakkausvaihteelle.

Löytyykö muiden huusholleista faktojen viljelijöitä tai pikkutarkkoja, analyyttisia tyyppejä. Ja sitten se tärkein kysymys: (näsä)viisastelijat – uhka vai mahdollisuus?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ