Oman elämänsä fatnessbloggaaja

punchline.001.png

Istuimme eilen ystäväni kanssa alas ja juttelimme teekupposten ja kolapullon ääressä pari tuntia niitä näitä. Siitä, mitä haluamme elämältä, läheisten kuulumisista, työpaikoista – vähän kaikesta. 

Kenties pisimmän pätkä kuitenkin siitä, miten keho on ihmisestä vain yksi kerros. Ja siitäkin voidaan erottaa perimän, kasvuympäristön sekä elämäntapojen tuomat kerrokset. Et ehkä ole aina mitä syöt, mutta jossain määrin sitä, miten elät; Huippu-urheilijalla on oman lajinsa kannalta tarkoituksenmukainen keho ja nautiskelijalla ”lajiin” sopiva vartalo. Vaikka eihän se niin yksinkertaista ole. Syömistä ja juomista rakastava tyyppi, joka liikkuu toisinaan, voi olla niistä muista kehonsa kerroksista (kuten perimästä, aineenvaihdunnasta ja kehon sekä mielen terveydestä) riippuen hyvinkin eri kokoinen ja näköinen.

Mietimme myös sitä, milloin ihmisiä aletaan määritellä kehonsa kautta. Meneekö raja poikkeavassa ulkonäössä tai päälle päin näkyvässä harrastuksessa vaiko kertojan korvien välissä? Kun kerrotaan uudesta tuttavuudesta tai kollegasta kavereille tai puolitutuille, viitataanko heihin vaikkapa kovaäänisinä, nauravaisina, rautaisina asiakaspalvelun ammattilaisina, empaattisina ystävinä vaiko potkunyrkkeilijöinä, viinintissuttelijoina, räjähtäneen kotiäidin näköisinä tai tiukkoina fitnessmimmeinä.

Ja haluammeko sen ensimmäisen määremme liittyvän kehoomme, vaikka harrastuksemme liittyisikin urheiluun tai oman fysiikkamme kehittämiseen? Hypoteettisella tasolla sanoisin että hurjassa tikissäkään en haluaisi sen olevan määräävin ominaisuuteni ulospäin. Minuuteni kapealle trapetsille virittävä ohjenuora, jonka mukaan minuun liitettäisiin esimerkiksi pinnallisuuden, kurinalaisuuden tai itseään muiden yläpuolelle korottavan tyypin mielikuvia.

Pohdintaketju jatkui luontevasti siihen suuntaan, miten minut sitten nykyisellä habituksellani ja vallitsevalla hetkellä määriteltäisiin ulkonäköni kautta. Näin julkisena minänä, jonka näette kuvien ja videoiden kautta. Siitä se ajatus sitten lähti… 

Olen tietenkin ja itseoikeutetusti oman elämänsä fatnessbloggaaja.

 

P.S. Tämä fatnessbloggaaja suuntaa #teammomfien kanssa laivalle viikonloppuna. Nähtäväksi jää, millaisissa tiloissa palaamme maihin. Ou nou.

 

 

 

Kauneus Ystävät ja perhe Meikki Höpsöä

Niin kuin tyttö

niin kuin tytto 2.001.png

242474_2030476689898_6535628_o.jpg

niin kuin tytto.001.png

Tuodaanpa vähän henkilökohtaista näkökulmaa vielä tähän Lilyssäkin velloneeseen tyttö-keskusteluun (tsekkaa ainakin Emmin, Lauran ja Cadyn jutut).

Lapsena ja nuorempana, aina ala-asteelta lukioikään muistan harmitelleeni ikuisuusjakoa tyttöihin ja poikiin. Liikuntatunneilla olisin kaivannut haasteeksi parhaita pallopelaajia ja pitkän matkan juoksijoita, en vain oman sukupuoleni osalta parhaimmistoa. 

Kun yhden tutun lapsi avautuu Facebookissa autuaaksi tekevänä totuutena poikien olevan persoonallisista eroista riippumatta seikkailunhaluisempia, uteliaimpia ja rempseämpiä kuin tyttöjen… Kun saan lapsena kuulla pääseväni kitkemään porkkanapenkkiä poikien suunnatessa potkimaan jalkapalloa…

Tuolloin ja nykyään mietin, millaisia tytöt sitten ovat ja mikä tyttöjen paikka on – siis niiden mielestä, joiden päässä on edelleen käsitys, jonka mukaan yksilöstä voidaan sanoa jotain varmaa ja kiveen hakattua tämän henkilötietoihin kirjatun sukupuolen perusteella.

Ja usein törmään siihen, että tyttö on jotain ei-toivottua, huonompaa, heikompaa, naurettavaa – sana tai asia, jolla voidaan lyödä ja jota voi käyttää solvauksena. 

Kun ala-asteella kimppuuni käynyt tyyppi sai napakan rystysnipun nenäänsä, hän sai kuulla kuukausitolkulla ottaneensa tytöltä kuonoon. Tapauksen opetus ei suinkaan ollut, ettei toisia kannattaisi koettaa piestä kirjavaksi vaan se, että on aika noloa hävitä tytölle.

Useampaan otteeseen sain kuulla puolihuolimattomasti heitettynä totuutena olevani harvinaisen mukiinmenevä, järkevä tai fyysisesti kykenevä – noin niinkuin tytöksi. Kiitos vain, mutta josko ihan vain ihmisenä ja yksilönä?

Miehenä tai poikana oleminen on ilmeisesti normi ja naisena tai tyttönä oleminen toiseutta, toissijaisuutta, vajavaisuutta. Miksi muutoin tytöksi kutsuminen olisi loukkauksena pahimmasta päästä, kun täysikasvuiset, mieheksi itsensä määrittävät henkilöt alkavat syyttää toisilleen solvauksia?

Ja sellaisena olen tyttöyden kokenut myös henkilökohtaisella tasolla. Altavastaajan asemasta ponnistamisena, kamppailuna paikasta lapsuuden mittelöiden kärkikahinoissa siinä kaikkien sarjassa sekä tekijänä, josta huolimatta enkä siitä johtuen, voin olla hyvä jossain. 

En edelleenkään pidä tytöttelystä, tyttöjen-alkuisista termeistä kuten tyttöjen reissuista tai illoista. En myöskään halua määrittää itseäni tytöksi tai tyttöyden kautta. Naiseksi ehkä, mutten tytöksi. Koska vuosikymmenen tai pari olen saanut kuulla ja ymmärtää tyttöjen olevan elämän höyhensarjalaisia.

Mutta kenties olisi aika antaa tyttö-sanalle vapautus omalta osaltani. Karistaa sen päälle kertyneet negatiiviset lataukset ja mielikuvat. Luvata omalta osaltani, ettei tyttö väänny omassa mielessäni, sanojeni tai tekojeni kautta plussan tai miinuksen puolelle vaan neutraaliksi sanaksi, kuten graniitti, omena tai lintuhäkki.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta