Onnenhetkiä
Leluteekin Emilia pohti blogissaan sitä, miten vanhemmuuden hyviä puolia listaamalla ei kuitenkaan välttämättä pysty välittämään toisille kokemaansa, vanhemmuuden tuomaa onnea. Ja toisaalta jatkoi Gravid-raskaana-blogin ajatusta sitä, miksi lapsiperhearjesta on niin helppoa jakaa niitä epäonnisia sattumuksia ja purkaa rankkoja hetkiä, mutta arjen pienistä iloista kertominen jää toisinaan vähäiseksi.
Leluteekissä haastettiin oikein etsimällä etsiämään niitä hyviä ja onnentäyteisiä hetkiä. Ajattelinkin näin koneelle istahtaessani kääntää onnellisuusvaihteen päälle ja tarkastella alkanutta viikonloppua ruusunpunaisten silmälasien läpi.
Harjoituksen tekoa helpotti aurinko, joka paistoi pitkästä aikaa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta ja valaisi kaikkia aamupäivän askareitamme siivilöityen kullanhohtoisen puiden latvojen lävitse. Heti aamulla herätessäni tajusin mahuuhuoneen puolelta kajastavasta valon määrästä, että auringon näkymisen mahdollisuudet vaikuttivat juuri tänään merkittävästi kuluneita viikkoja paremmilta.
Lapsen kanssa kävimme perinteiset aamuvääntämiset, mutta toisaalta pieni pyjamapukuinen kaveri halaili ja pussaili äitiään hellyyttävästi heti aamutuimaan ja sytytti lastenhuoneeseen kiltisti valot saadakseen äitinsä ylös patjan uumenista.
Lähdimme kymmenen tienoilla lippukunnan talkoisiin autiotuvalle ja sain muistutuksen siitä, miten ison ja reippaan taaperon rohkeuskin karisee oudossa paikassa ja vähän vieraampien ihmisten keskelle jäädessä hetkessä.
Välillä mietin, miten opiskeluni ja lapsen päiväkodissa viettämä aika vaikuttavat siihen, miten tärkeänä lapsi vanhempansa kokee. Tuntui hyvältä, että yhteisen ajan vähenemisen jälkeenkin, hädän iskiessä pelkkä vanhemman näkeminen ja pari rauhoittavaa sanaa saivat lapsen jälleen reipastumaan ja palaamaan omiin puuhiinsa.
Kaipa lähes jokainen haluaa pohjimmiltaan olla jollekulle tärkeä, ellei tärkein. Äitinä ja vanhempana se rooli on joskus raskas, mutta useimmiten ihana.
Lapsen ilo ja ihmetys koirasta, isompien lapsien touhujen seuraamisesta, imurilla leikkimisestä ja nuotion katselemisesta saivat minutkin hyvälle tuulelle ja kiinnittämään huomiota asioihin, joita en pitäisi muuten yhtään ihmeellisinä. Varsinkin silloin kun lapsi halusi jakaa kokemaansa ja esitteli huomioitaan tohkeissaan.
Lapseni on oikeasti aika hyvä tyyppi. Olen koko ajan iloisempi siitä, että saan jakaa elämäni tärkeitä hetkiä hänen kanssaan ja seurata hänen sanavarastonsa ja ymmärryksensä laajenemista. Juttelin lapsen päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa ja yhdyin täysin hänen näkemykseensä siitä, että pienten ryhmän taaperot ovat muutamassa kuluneessa kuukaudessa kasvaneet ja ennen kaikkea kehittyneet ihan hurjasti.
Lapsen oivallukset jopa hätkähdyttävät. Tänäänkin Kuutti yritti täysin oma-aloitteisesti kouluttaa partiotutun koiraa saatuaan makkaranpalan syötäväkseen.
Mitä onnen tunteminen vanhemmuudesta vaatii? Edellyttääkö se niin sanotun helpon lapsen saamista, rahaa, turvaverkostoa tai juuri tietynlaista luonnetta? Kaikista edellä mainituista voi toki olla apua, mutta omalla kohdallani koen suurinta onnea silloin kun kuljen ja toimin lapsen kanssa kaikki aistit avoimena.
Peräänkuuluttaisinkin vanhemmuudessa läsnäoloa, paikalla olemisen sijaan ja lisäksi erityisesti henkistä hetkessä elämistä. Muuten monet hienoimmat lapsen kanssa jaetut hetket saattavat mennä ohi. Itsellänikin on vielä paljon opeteltavaa tässä asiassa.
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
