Lapsi se vaan kasvaa ja kehittyy eikä vain pituuskasvun tai puheen kehityksen osalta vaan myös tukkalaitteen pidentymisen muodossa. Kokeilin aamutuimaan taaperon tukan pituutta ja tällä kertaa suurimman osan haituvista sai jo poninhännälle, mutta ”futarinutturaa” näistä kutreista ei vielä saanut.

Tukka on mielestäni ihan soma avonaisenakin, tosin kaikista kovimmissa menoissa ja tuulissa se saattaa heilahtaa kasvoille. Erilaiset glitteripinnit ja kukkapannat lienevät poissa vaihtoehtojen listalta, mutta jotain yksinkertaista kuminauhapantaa voisi toki harkita. Ja suuren osan ajasta ulkoillessa (ja välillä myös sisällä) lapsella on kuitenkin päässään joko ohuempi tai paksumpi pipo, jonka alle hiukset voi sujauttaa.

Useampi ihminen on jo kysellyt, milloin lapsemme hiukset oikein leikataan. Tukka pysyy melko hyvin poissa lapsen kasvoilta eikä se säännöllisesti pestynä ja harjattuna takkuunnukaan pahasti. Varsinaisia käytännön syitä hiusten leikkauttamiselle ei siis ole ja kieltämättä kammoan myös sitä riehumista, millaista tukan leikkaamisen yrittäminen parturin tai kampaajan tuolissa tulisi todennäköisesti olemaan.

Luulenkin kysymyksien juontavan juurensa lapsemme sukupuoleen, mikä ärsyttää minua tunnetusti melkoisesti. Noh, onneksi saan päättää itse lapseni hiusmallin vielä useamman vuoden ajan – sukupuolten välisten erojen pakkomielteistä ylikorostamista (myös) ulkoisin seikoin suosivien kauhuksikin.

Pitkä tukka pienillä lapsilla – uhka vai mahdollisuus? 
Ja onko sukupuolella väliä tässä(kään) asiassa?