Ikäkriisin paikka?
Ensi vuonna täytän kaksikymmentäviisi vuotta. Se on aika paljon. Neljäsosa vuosisadasta. Tiettyjen maiden elinajanodotteen näkökulmasta lähestyisin keski-ikää. Ja toisaalta tunnen itseni hetkittäin vielä paljon vanhemmaksi. Olen tuntenut itseni oikeastaan aina ikäistäni vanhemmaksi, mutta lapsen saamisen jälkeen tunnen vanhentuneeni (fyysisen vanhenemisen lisäksi) myös henkisesti entisestään.
Olen jo pitkän aikaa ajatellut että haluaisin saavuttaa tietyt asiat ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tavoitetilanteessa asuisin silloin omistusasunnossa, minulla olisi tutkinto joko yliopistolta tai ammattikorkeakoulusta, olisin naimisissa ja minulla olisi kaksi lasta. Tavoitteeni saavuttaakseni minun pitäisi valmistua ja saada toinen lapsi seuraavan kuuden vuoden aikana. Ei siis mikään mahdottomuus. Mutta silti tuntuu siltä, etten ole ikääni nähden saanut paljonkaan aikaiseksi.
Jutellessani eilen ystäväni kanssa hän kertoi yhteisen ystävämme pohtineen, miten kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat pitkissä parisuhteissa ja osalla on lapsiakin. Hänestä tuntuu, että hän on jotenkin jäljessä sillä saralla ja minusta taas tuntuu että olen opiskelujen ja töiden suhteen jälkijunassa: Kaikki kaverit valmistuvat ympärillä nopeasti tai hitaasti, mutta ainakin varmasti ja saavat mielenkiintoisia työpaikkoja. Minä haahuilen opiskelualasta toiseen, teen välissä pidempiä jaksoja töitä ja kaiken kukkuraksi saan vielä lapsen kesken opintojen.
Tuntuu että naisia muistutetaan nykyään turhankin usein siitä, että täytyy valmistua ja saada työpaikka ennen kuin saa lapsia. Sillä sitten kun mies saa tarpeekseen huutavasta lapsesta, piimälle haisevasta, väsyneestä puolisostaan ja tämän roikkuvista rinnoista, nainen lapsineen jää muuten ihan tyhjän päälle.
Ehkä olen naiivi, mutta mielestäni elämää ei voi suunnitella aina siten, että omalla erillisellä tilillä pitäisi olla säästössä puolen vuoden asuntolainan lyhennykset siltä varalta että mies karistaa kissanhiekat sukanpohjistaan. Ja onneksi minulla on myös kokemusta siitä, että mukavia ja mielekkäitä työpaikkoja voi saada myös ilman ylioppilastodistusta kummallisempaa tutkintoa.
Aihe nousee esille satunnaisissa keskusteluissa puolituttujen kanssa, kun he kysyvät, mihin töihin palaan hoitovapaan jälkeen. Kun käy ilmi, etten ole edes valmistunut, he kysyvät usein ikääni. Seuraava kysymys onkin, mitä ihmettä olen puuhannut lukion jälkeen, jos en ole valmistunut vieläkään. Jos vastaan opiskelleeni vähän ja työskennelleeni paljon, saan usein osakseni kummastuneita katseita ja silmien pyörittelyä.
Olen koettanut tehdä omassa elämässäni sellaisia päätöksiä että ne ovat tuntuneet sen hetkisen elämäntilanteen kannalta oikeilta. Asia on johtanut toiseen ja nyt elän tällaista elämää. Se tuntuu oikealta ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, joten tuskinpa olen valinnut matkan varrella täysin väärinkään.
En tiedä, onko edes mahdollista elää elämäänsä niin, ettei olisi tehnyt jossain vaiheessa jotain ”väärässä järjestyksessä”. Joko enemmistön, itsensä tai ainakin jonkun omaan elämään kiinteästi liittyvän ihmisen mielestä.
Toivoisin kuitenkin yleisessä ajattelussa ja julkisessa keskustelussa enemmän tilaa erilaisille tavoille ja marssijärjestyksille kunkin oman elämän järjestämisen suhteen. Olisi erikoista, jos monimuotoisilla taustoilla, tavoitteilla ja haaveilla varustetut ihmiset saisivat toiveensa mahdutettua tiukasti määriteltyyn suoritusjärjestykseen.
Tuntuuko teistä ikinä siltä, että ympäristö asettaa teille paineita
opiskelujen, töiden tai muiden elämän osa-alueiden suorittamiseen tietyllä tavalla tai jossain määrätyssä vaiheessa?
Vertaatteko omaa ”etenemistänne” elämässä muihin
ja millaisia ajatuksia se herättää?
Kuvat ovat osa ystäväni kuvataidekoulun lopputyötä. Ne on otettu muistaakseni vuonna 2006. Asuna toimivat varastomuovi ja kanaverkosta pujoteltu korsetti.
Minulla ei ole mitään varsinaista filosofiaa tai eetosta asian suhteen. Koen kuitenkin, että minulle kotoilu on juuri perusasioista huolehtimista. Haluan kunnioittaa itseäni ja kotiani pitämällä kotini mahdollisimman järjestyksessä ja siistinä, tekemällä kotityöni edes useimmiten hyvillä mielin ja antamalla työlleni sille kuuluvan arvon. En paperilla tai laskemalla, paljonko saman työn teettäminen muilla maksaisi. En edes odottamalla kiitosta tai huomionosoituksia kanssaeläjiltäni vaan ennen kaikkea omassa mielessäni.
