Aamulla pää oli ihan seis. Lapsen unirytmi oli aivan sekaisin, huutoa, sänkyyn palauttamista ja silittelyä aamuun asti. Mökiltä palaaminen myöhään riitti pistämään koko yön sekaisin. Jossain vaiheessa yötä patistin miehen nukutushommiin ja painuin nukkumaan jaksaakseni nousta aamulla kisoihin.

Pikainen naamanfreesausarsenaali käyttöön, aamupalaa vatsanpohjalle. Pieni kirous siitä, ettei maha kestä kahvia edes tällaisien jumitusaamujen pelastamistarkoituksessa.

Urheiluliivit, kisaleggingsit, mukava paita ja tennarit päälle ja sateenkestävä takki ukkoskuuron varalta niskaan. Miehen high-tec kello ja partiohuivi mukaan, reppu selkään ja menoksi.

Sain yhden ”partiolapsen” vanhemmalta kyydin kisapaikalle. Odottelimme lähtöä ja valmistauduimme kisaan. Mikäs siinä hiekkarannalla oli istuskellessa. Tosin teki mieli oikaista hiekalle ja sulkea silmät. Psyykkauksen kannalta pakolliset kisakarkitkin jäivät hankkimatta, mutta partiokaverin laupiaasti luovuttama Tuplanpuolikas auttoi kummasti.

Saattajan roolissa edessä oli odottelua ja vielä lisää odottelua;  Ensin poikien tehdessä työkalulaatikkoa ja seuraavalla rastilla näiden tunnistaessa suomalaisia taruolentoja.

Sitten harjoiteltiin tarkkaavaisuutta ja mitattiin saimaannorppatietoutta. Sääli sinällään etteivät saattajat saa osallistua tehtävien tekemiseen, sillä norppatrivia olisi ollut erikoisalaani. Ensiapurastilla pähkinänä oli jäihin pudonneen jälkihoito. Rasteilta löytyi myös karttamerkkien ja järvikalojen tunnistusta, onkien tekoa ja magneettikalastusta sekä esineiden etsintää. Ruokarastilla kokattiin kalakeittoa.

Partiolapsilleni on kertynyt jo mukavasti kisakokemusta ja ryhmäkin alkaa olla tiivis. Oli mukava huomata, miten tietyissä tehtävissä ryhmä ohjasi itse itseään niin, että vastuiden jakamisella ja yhteistyöllä saavutettiin hyviä tuloksia. Pikkiriikkisen kiitoksen antaisin tästä myös itselleni.

Paluumatkalla tuntui siltä, etten saa pidettyä enää silmiä auki. Suhtauduin silti iltaan hyvillä mielin ja tein suunnitelmia pelin katsomisesta ja leipomisesta. Onnistumisen kokemukset loppuivat valitettavasti saman tien kun avasin kotioven.

Kotona odotti poika, joka oli juuri nukahtanut, kiukuteltuaan seonneen unirytmin vuoksi koko aamu- ja alkuiltapäivän. Koetin nosta hänet vaivihkaa juomaan, koska tissitilanne alkoi olla hyvin tukala. Taaperohan havahtui ja myös koko loppuilta meni kitinän ja suoran huudon merkeissä. Tunnustan paiskoneeni ovia ja kiukutelleeni miehelle.

Tänään tunnustan myös kironneeni sitä että meillä on noin ”hankala” lapsi. Rakas toki. Hyväntuulisena oivaltava, ilkikurinen ja ihana. Mutta toisaalta äärimmäisen itsepäinen, kiellettäessä hillittömästi suuttuva ja huonoina päivinä ihan mahdoton kiukkuaja ja kaikesta kitisijä.

Tänä viikonloppuna juuri eräs sukulainen totesi, että eivät  hänen lapsensa kyllä tehneet tuollaista. Eivätkä kaikki lapset varmasti koetakaan kerjätä ruokaa muiden lautasilta, suutu pukemisesta, pure innostuessaan kaikista kielloista huolimatta, kiipeä tietokonetuolille kahdettatoista kertaa vartin sisään pois kantamisesta ja hämäysyrityksistä välittämättä tai huuda raivoissaan puolta tuntia elleivät saa siivouskaapin ylähyllyltä suihkupullossa olevaa pesuainetta. Mutta tämä pässinpääpä tekee. Ja voi että välillä kiehuu yli.

Äitiinsä tullut, mutta eipä se paljoa lohduta. Kun en aina jaksaisi itseänikään. Ehkä olisi pitänyt adoptoida, olisi ollut paremmat mahdollisuudet saada siedettävämmällä temperamentilla varustettu lapsi.

Suurimman osan ajasta kaikki elämän osa-alueet, erilaiset projektit ja arjen pyöritys sujuvat rutiinilla ja aikaansaamisesta tulee energinen olo. Nyt tuntuu siltä, että kaikki kaatuu niskaan: Kaiken huipuksi yksi raivoisa taapero roikkuu koko ajan jalassa ja huutaa huutamistaan. Ja kun pinna palaa niin kukapa muu siitä kärsiikään kuin rakas aviopuolisoni.

Sanoinko jo, että lähes odotan syksyä. Sitä että joku muu joutuu sietämään viisi tuntia päivässä tuon lapsen temppuilua? Ei käy kateeksi.

Että sellaiset sunnuntai-illan tunnelmat. Ja lätkässäkin hävittiin.