Tiedättekö sen tunteen, joka vastaa hieman ihastumista johonkin elolliseen asiaan tai henkilöön?
Innostumisen ja lähes riemullisen olotilan, jossa tekisi mieli heittäytyä raamatulliseksi, jutella vuorten järkkymisestä, laulaa Jenni Vartiaisen minää ja häntä tai Essi Wuorelan naimisiinmenorankutusta?

Sen tunteen, että tässä se nyt on.
Että ellei jokin valitettava likaantumis-pilaantumis-värjääntymiskatastrofi kohtaa meitä,
en tule koskaan myymään tai antamaan tätä pois.
Se tulee olemaan päivieni valo ja vaatekriisieni pelastus.
Huivien huivi.

Voi, tänään olen takki- ja huivipostauksineni aika materialistinen.

Mutta on tuota materiaa tullut kyllä kannettuakin.
Lähdin pakkaamaan leirin tavaroita kuorma-autoon viideltä. Pääsin lastaustalkoiden ja leirin ruokien ostamisen jälkeen kotiin puoli kymmeneltä ja huollon pojat (hih), jäivät vielä töihin. Väsyttää aivan sairaasti. Aika lukuisen useaan lihakseen sattuu.

Enpä päässyt afrotanssitunnille tälläkään viikolla,
mutta tuli kiivettyä portaita, kyykättyä, nosteltua, kurkoteltua ja taivuteltua varmasti sen tunnin edestä.

Voisin käpertyä sänkyyn ja ottaa tuon huivin viereeni hypisteltäväksi.