Kaikkensa antanut
Kolme työhaastattelua muutamassa päivässä on muuten yllättävän kova tikki. Varsinkin jos edellisestä haastattelusta on kulunut taannoisen pidemmän työsuhteen, opiskelujen ja vanhempainvapaiden vuoksi viisi vuotta. Se on kuulkaa viidesosa koko elämästäni ja moisessa ajassa on tapahtunut aika paljon kasvua, lähinnä henkistä sellaista: sekä ihmisenä, vanhempana että ammatillisuuden osalta.
Ensimmäinen haastatteluista tuli vieläpä hieman yllätyksenä, sillä minut soitettiin paikalle haastattelua edeltävänä päivänä. Jouduin kasaamaan menneistä töistä kertyneet todistukset ja suositukset, harjoitteluarvioinnit sekä opintojen aikana tehtyjen projektien ja hankkeiden todistukset valmiiksi ja tietenkin tulostelemaan opintosuoritusotteet varsin vauhdikkaasti.
Olen loppupeleissä aika luonnonlapsi, mitä tulee asioista kertomiseen, kehonkieleen ja siihen, miten olen tilassa ja tilanteissa läsnä. Tutussa seurassa saatan hyvinkin napsautella kuulakärkikynän terää esiin ja piiloon tökkimällä painonapilla tissiäni tai käpertyä kavereideni viereen sangen estottomasti. Kun sanomisiaan ja tekemisiään joutuu kontrolloimaan erityisen tietoisesti, sekin muodostaa pienen lisäkuormituksensa muutoinkin jännittävään tilanteeseen. Helposti hurjaa vauhtia selittävälle myös puhenopeuden tietoinen hillitseminen on myös haastavaa.
Ja kun keskusteluun pitäisi tuottaa edes jossain määrin asioita omasta työhistoriasta, tulevaisuudensuunnitelmista, vahvuuksista, heikkouksista, kokemuksista, alalla hyödynnettävissä olevasta harrastuneisuudesta ja osoittaa perehtyneensä yksikön toimintaan, arvoihin ja olevansa kiinnostunut työpaikasta – työnhakijan ajatuksia kun ei voi lukea sen paremmin kuin vastapuolenkaan…
Huh, jos ja kun saan jonkin mukavan työpaikan niin eihän oteta tätä työnhakuprosessia ihan heti uudestaan?
Viime päivinä olen käynyt hurjan antoisia keskusteluja ja saanut nähdä erittäin mukavan oloisia työyhteisöjä, mutta haastatteluskarppauksen jälkeen olo on ollut hieman tyhjiinpuserrettu. En tiedä, kuinka kauan työhaastattelujen kuuluisi kestää, mutta yhdenkin puolentoista tunnin rupeaman jälkeen olin niin sanotusti antanut kaikkeni. Jää puolimaratonikin kakkoseksi – tosin sitä en olisi edes yrittänyt juosta tällaisessa flunssassa.
