Ajelin tänään vaunujen kanssa läpi huurteisen maiseman. Aurinko paistoi, taivaalla oli ohuita auringon vaaleanpunaiseksi värjäämiä pilviharsoja. Havupuut olivat lumesta raskaat. Keravanjoki oli jäätynyt ja jään pinta oli täynnä jäniksenjälkien helminauhoja. Vauva nukkui vaunuissa ja oma askel oli kevyt. 

Lehdettömät ja kukattomat kasvit törröttivät lumihangesta yllättävän kauniina. Lumen pinta kimalsi. Ketään ei tullut vastaan tai mennyt ohi, vaikka ilma oli mitä ihanin. Kauempana maisema muuttui epäselväksi ja unenomaiseksi. Sininen iltapäivän hämy kurkotti jo pellon reunassa.

Hengitys huurusi, mutta minulla oli täysin lämmin t-paidassa, leggingseissä ja maihinnousutakissani. Hyvin yksinkertaiset asiat, kuten lämmin takki, hyvät saappaat ja kauniit hanskat toivat yllättävän syvää iloa. 

Mietin viime aikoina käymiäni keskusteluja, ystävieni ja tuttavieni elämäntilanteita. Jäin pohtimaan, kenen elämää kadehtisin eniten. Päädyin ehkä hieman yllättäväänkin lopputulokseen. Vaikka monen lähipiirini ihmisen elämässä tapahtuu paljon, on unelmatyötä, vauhdikkaita juhlia, uusia suhteita, toimivia vanhoja suhteita ja reppureissaamista pitkin maailmaa, en haluaisi vaihtaa paikkaa kenenkään heistä kanssa. Ei siksi, että oma elämäni olisi jotenkin parempaa, se on vain parasta minulle, juuri nyt.

On yllättävän palkitsevaa pysähtyä sillalle, katsella talviaurinkoon ja nauttia hetkestä.
Siitä tunteesta, ettei ole kiire minnekään tai mihinkään.
On oikeassa paikassa, oikealla tavalla ja oikeaan aikaan juuri siinä.
On helppoa olla onnellinen.

Minua kiinnostaisi tietää, missä ja miksi teille on tullut sellainen olo,
että olette äkkiä täysin sinut maailman, elämänne ja itsenne kanssa?

(Kuvat on otettu matkapuhelimen kameralla.)