Kun luin Kristaliinan Sensuroitua lastenkirjallisuutta-postauksen, muistin että minunhan oli pitänyt jo pidempään jakaa kanssanne tämä hieno kuva ja siihen liittyvä pieni ajatus…

Kuutti sai Myyrä-palapelikirjan joululahjaksi. Ja mieluinen lahja se on ollutkin. Kirjaa on luettu ja kasattu ahkerasti. Kaikki palatkin ovat pysyneet tallessa – ihme ja kumma. Ensimmäisen kerran kirjaa selatessani meinasin kuitenkin purskauttaa kolani pitkin divaania.

Kirjassa on siis jokaisella aukeamalla palapeli ja sen kuvitukseen liittyvä lyhyt tarinanpätkä pienine lisäkuvineen. Erään palapelin viereltä löytyi sitten tällainen kertomus havainnollistavalla kuvituksella höystettynä.

Mielestäni merkittävää asiassa oli se, että vaikka aikuiselle kuva tuli ehkä hieman yllätyksenä ja pomppasi silmille, lapsi ei ole tähän päivään mennessä joko kiinnittänyt kuvaan sen kummempaa huomiota tai ainakaan se ei ole herättänyt kysymyksiä – ihme kyllä.

Joten voimmeko todeta, että lastenkirjallisuutta ei ehkä tarvitsisikaan tällaisten teemojen osalta välttämättä sensuroida? Jos ei muuta niin ainakin tästä riittää tyrskittävää aikuisille. Ja jos lapsi haluaakin kysellä asiasta, on yllä olevan kuvan kaltainen havainnollistaminen kuitenkin aika lempeä tapa kertoa, mistä niitä (kani)vauvoja oikein tulee.

P.S. Kristaliinan kanssa olen täysin samoilla linjoilla siitä, että aika monista kirjoista löytyy mielestäni vanhentuneita arvoja ja opetuksia, joita koetetaan tuputtaa lapsille tarinoiden kautta. Kaikki meille ostetut ja lainatut kirjat käyvätkin mutsin tiukan seulan läpi. Hommaa tosin helpottaa se, että tiettyjen tekijöiden kirjoja uskaltaa lainata rauhassa ihan säännönmukaisesti ja kasvettuani perheessä, jossa luettiin hurjasti lastenkirjoja, muistan osan kirjoista oman ja veljieni lapsuusajoilta jo ennestään.