Lapsuus loppui
Vanhempani siivoilivat kotinsa nurkkia ja olivat heittämässä pois joitain minun vanhan huoneeni tavaroita. Jokainen varmaan ymmärtää, että kriisin paikkahan sellainen on.
Tarkoittaako tämä nyt, että vanhempani ovat todenneet, etten missään nimessä ole enää muuttamassa takaisin heidän vaivoikseen? Onko se takaovi lopullisesti suljettu? Vai luottavatko he siihen, että sitten en kaipaisi uusien romujeni lisäksi enää vanhoja?
Eipä sillä, että huoneeni olisi säilynyt samanlaisena aikakapselina kuin joidenkin tuttavieni huoneet heidän vanhempiensa luona. Sille on löytynyt useita uusia toimintoja. Minusta on aina ollut kummallista, miten joku haluaa säilyttää pahimmillaan vuosikymmeniä sitten kotoa pois muuttaneiden lasten huoneita naftaliinissa.
Tuijotin lapsuusmuistojeni kultaamien esineiden katoamista jätesäkkeihin. Tosiasiallisesti en ollut edes muistanut mokomia romuja ennen kuin niitä alettiin julmasti joukkotuhota. Jouduin sentimentaalisen hysterian valtaan. Hätäpäissäni pelastin kuormasta puunvärisen, talonmuotoisen, pikkuesineiden esittelyyn tarkoitetun lokerikon.
Aikani pelastamaani esinettä käsissäni pyöriteltyäni raahasin kylässä olleen pikkuveljeni avukseni taloyhtiön askarteluhuoneeseen. Sahasimme talosta katon pois ja maalasimme sen ylijääneellä seinämaalilla.
Ensimmäisessä kuvassa tilanne on saatu näyttämään siltä, kuin lokerikko olisi saanut ensimmäisen näyttelykierroksensa täyteen vaivatta, mutta rehellisyyden nimissä täytyy näyttää, että aika monia kauniita kiviä tai muita matkamuistoja siihen vielä mahtuisi.
Jatkoa ajatellen, siinäpä hyvä syy myöntää, että kiviäpä kiviä, jos joku tiedustelee matkalaukkujen painoa.
