Olin perjantaina matkalla Helsinkiin juoksemaan asioita ja onnistuin löytämään täpötäydestä junasta jopa istumapaikan – sellaisesta aika tavallisesta tilanteesta, missä kuuden ihmisen istumapaikoista neljä oli täytetty ja keskimmäiset jätetty (tietysti, ollaanhan Suomessa!) tyhjiksi viimeiseen asti. Ehdin istuskella jonkin aikaa ja paikkailla meikkejäni, kun vieressä istuva nuorehko nainen muuttui äkkiä tosi kalpeaksi. Ennen kuin ehdin kysyä onko tämä kunnossa, hän näytti pahoinvoivalta, meni kasaan ja kaatui eteenpäin, vastapäätä istuvan miehen päälle.

Mies säikähti kovin ja sanoi vain: auttakaa joku. Osa penkkivälikössä istuneista poistui saman tien paikalta eikä heitä näkynyt sen koommin. Tartuin naista kainaloiden alta ja nostin hänet pois miehen päältä nähdäkseni, mikä tilanne oli. Mies poistui paikalta pikaisesti.Tarkoituksenani oli kallistaa tajunsa menettänyt nainen kyljelleen penkille, mutta nainen palasi tajuihinsa ja jäi istumaan penkilleen. En siis joutunut selvittämään saiko nainen henkeä tai edellyttäisikö tilanne kutsumaan lisäapua välittömästi esimerkiksi sydänkohtauksen tai jonkin vakavamman sairaskohtauksen vuoksi. Mietin kyllä, olisiko junan SOS-puhelinta tullut käyttää tällaista tilanteessa, jossa matkustaja oli kuitenkin menettänyt tajuntansa ja junan lattialla oli tapauksen johdosta sotkua.

Keskityn kuitenkin kartoittamaan naisen vointia ja kysyin oliko tämän pyörtymiselle tai pahoinvoinnille ole mitään selvää syytä. Oliko tämä esimeriksi ollut hiljattain sairaana? Oliko tällä ollut aiemmin rajuja migreenikohtauksia, epilepsiatyyppisiä oireita tai erityisen voimakkaita reaktioita verensokerin heittelyihin tai jotain muuta syytä (kuten raskaus) mikä voisi selittää tapahtuneen.

Nainen oli aluksi sekava ja kyseli missä olimme ja mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan todella nolostunut tapahtuneesta ja sanoi pyörtyneensä joskus aikaisemminkin, muttei tiennyt nyt tapahtuneelle mitään syytä. Hän tokeni kuitenkin nopeasti ja sain kanssamatkustajilta käyttöön nenäliinoja sekä kosteuspyyhkeitä kyseltyäni, löytyisikö joltakulta jotain millä voisin puhdistaa naisen vaatteita ja tavaroita.

Minulla ei ole mitään terveydenhoitoalan koulutusta, joten jouduin tekemään tilannearvion täysin maalaisjärjen ja partiossa oppimieni auttavien ensiaputaitojen perusteella. Nainen alkoi puhumaan matkan aikana selkeästi ja hän vastaili kysymyksiin sekä pystyi käyttämään puhelintaan selvittääkseen lähimmän työterveysasemansa sijainnin. Koska puhe, hienomotoriikka sekä näkökyky ilmisesti toimivat ja kokeiltuamme junan pysähtyessä, että kävely sujuisi ilman huimauksen tunnetta, totesin ettei tässä tilanteessa tarvitsisi hälyttää ulkopuolista apua.

Tarjouduin saattamaan naisen tämän työterveysasemalle ja kehotin syömään tai juomaan jotain nestettä ja nopeaa energiaa sisältävää (kuten tuoremehua), sillä pahoinvoinnin jäljiltä olo saattaisi olla hutera. Nainen vakuutteli kuitenkin olevansa kunnossa eikä kaivanut saattajaa niin lähellä sijatsevalle terveysasemalle. Jäin kuitenkin jälkikäteen pohtimaan olisiko minun pitänyt varmuuden vuoksi saattaa tämä perille. Olinko turhaan huolissani vai voisiko huono olo yllättää matkalla yhtä rajusti – eikä ihmistä oikein voi ihmistä auttaa väkisinkään…

Olen viime vuosina törmännyt niin usein sekä omien kokemuksieni että median kautta tapauksiin, joissa sairaskohtauksen saanutta, tajuntansa menettänyttä, loukkaantunutta tai onnettomuuteen joutunutta ei ole autettu välittömästi vaan suuri osa paikalle osuneesta on poistunut paikalta ja ajatellut ongelman kuuluvan jollekulle muulle, että edelleen hieman huonovointisen ja tovi sitten pyörtyneen naisen lähettäminen edes Helsingin keskustan ihmisvilinään tuntui hieman pahalta. Varsinkin kun en koskaan saanut tietää, sujuuko kaikki hyvin sittemmin.

Tapaus itsessäni ei jäänyt kuitenkaan päällimmäisenä kaihertamaan mieltä, vaikka olen miettinyt useaan otteeseen, olisinko voinut hoitaa tilanteen vielä paremmin. Eniten mietin kuitenkin sitä, miten reagoimme jos kanssaihmisillemme sattuu jotain. Jos joku saa sairaskohtauksen, pyörtyy tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu, pakenemmeko paikalta, yököttääkö meitä, koemmeko myötähäpeää vai haluammeko mahdollisimman kauaksi tilanteesta?

Tartummeko toimeen: hälytämme mahdollisesti lisäapua, soitamme hätäkeskukseen ja kysymme ohjeita – pyydämmekö muita paikallaolijoita auttamaan? Kutsummeko paikalle lääkintähenkilökuntaa tai kyseisen oppilaitoksen, junan tai kaupan henkilökuntaa? Ja vaikka emme osaisikaan toimia juuri oikein, yritämmekö parhaamme siihen asti että osaavampi apu ehtii paikalle?

Kohtaammeko toisen ihmisen, jolle on sattunut jotain? Mietimmekö itsemme tämän asemaan – vaikkapa sitten sellaiseen, jossa menettäisimme yhtäkkiä tajuntamme työmatkalla. Se olisi varmaankin yhtä aikaa pelottavaa, huolestuttavaa ja nolottavaa. Oman kehon hallinnan menettämisen tunne, avuttomuus ja muiden ihmisten reaktioiden kohtaaminen – varmasti riittävän ikävää ilman kauhistelua, paikalta pakenevia kanssa-asioijia tai -matkustajia.

Entä löytyykö tuolta kotikaupunkimme tai -maamme kaduilta niitä jotka osaavat auttaa ja kohdata, jos minulle tai perheenjäsenilleni sattuu jotain?

Olen nyt partioretkellä ja kerroin yhdelle asiaa kysyneelle lapselle kaikkien partioikäkausien tunnuksena olevan: Ole valmis.  Maailmanlaajuisesti käytössä oleva tunnus viestii partiolaisten auttamis- ja palvelemishalukkuudesta. Partiotunnus kertoo ennen kaikkea partiolaisen asenteesta; Hän on aina valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuudet. Tajusin kesken selityksen, että partiolainen tai ei, samaan haluaisin opettaa ja kannustaa myös omaa lastani.