Tukkanuottasilla

Olen soutanut ja huovannut päässäni taas tovin… kuontaloani koskevien kysymysten parissa. Olisi ihanaa antaa tukka täysihoitoon kampaajalle, mutta se tarkoittaisi joistain kesäkuulle suunnitelluista menoista luopumista, joten joudun todennäköisesti tyytymään vain leikkaukseen ja värjäämään tukkaa itse railakkaamman pinkiksi.

Suurinta pohdintaa on kuitenkin aiheuttanut, jälleen kerran, juurikin leikkaus. Mies vastustaa sivukaljuja ja
-siilejä viimeiseen hiussuortuvaan asti. Eipä sillä, että tämän mielipiteellä olisi tässä asiassa loppupeleissä merkitystä. Itsekin vierastan kyllä hieman ajatusta ihan lyhyistä sivuhiuksista, mutta parin sentin mittainen tukka on jo ihan eri asia kuin parin millin tukka. On se tarkkaa!

Ihan lyhyessä sivutukassa olisi se hyvä puoli että pidemmäksi jäävät osat voisi värjätä ja sivutukan kasvaessa se saisi jäädä omalle värille, samoin kuin pidemmän osan juurikasvu. Näin aukeaisi ensimmäinen varteenotettava mahdollisuus, noin kymmeneen vuoteen, kurkistaa, minkä värinen tuo oma, alta puskeva kuontalo, oikeastaan onkaan.

Olen saanut teiltä aikaisemminkin erittäin arvokkaita näkemyksiä ja vinkkejä hiusmallipingpongiini, joten iskekää mailoinenne mukaan tähänkin erään. Viimeksi joku ehdotti rouva Becksin polkkaa, mikä osoittautuikin oikein mieleiseksi ideaksi ja päätyi leikkaustuoliin asti valokuvana.

Joten kertokaa, ehdottakaa tai teilatkaa:
Tasaväristä tukkaa vai selvästi eripituisia osuuksia omalla värillä höystettynä?
Purkkapastellia vai punkimpaa otetta?