Ultimaalinen paskamutsifiilis
Maanantain kunniaksi blogin Facebook ja myöhemmin vielä vertaistukilätinän hengessä perustettu pienemmän porukan päiväkahviryhmä räjähtivät kitinästäni. Homman laukaisi vähemmän rakkaan opinahjoni tarjoama, rennonletkeä puolen vuorokauden mittainen koulupäivä: aamuluentoa seuraavat seminaarikäynti, pikalounas, luentotehtävän vääntäminen, loppuiltapäivän hankekoulutus ja koko illan mittainen perhetyön koulutus.
Kaikki oikein mielenkiintoisia, mutta missä välissä se lapsiparka pitäisi noutaa päiväkodista ja hoitaa? Ei ilmeisesti missään. Mitä tästä opimme: Älä lisäänny opiskeluaikana. Tai työelämässä mukana olevien, pienten lasten vanhempien puheiden perusteella milloinkaan muulloinkaan.
Opintoni ovat paperilla päiväopintoja. Sanon paperilla, koska touhu ei aina ihan vaikuta siltä. Tälläkin hetkellä kahden kurssin pakolliset hankkeet sijoittuvat ilta-, yö- ja viikonloppuaikaan. Toinen hanke pitää sisällään yhden viikonloppuyön, jolloin pitäisi keikkua opiskeluviikon päätteeksi hereillä koko yö ja toinen hanke muodostuu kolmesta iltakahdeksaan asti kestävästä koulutuspäivästä ja kahdeksasta yövuorosta.
Ei siinä sitten mitään, ilta- ja yövuorot sopivat minulle ihan mainiosti, jos niiden jälkeen saa ottaa torkut. Mutta tässä tapauksessa luennoilla pitäisi istua napottaa silmät kirkkaina ja kynä terävänä heti aamusta alkaen, ihan sama, onko yöllä valvonut nuorten hyvinvointia. Sanoisin rumasti, ellei rumia sanoja olisi tullut kuluneena kuukautena, tämän vuoden opiskelumeininkien selvittyä, syydettyä joka ilmansuuntaan jo riittämiin.
Normaalistihan tällaiset epätavallisen pitkät opiskelupäivät koulutuksineen ja tentteineen järjestyvät lastenhoidon osalta näppärästi ihan sillä, että mies noutaa lapsen päiväkodista ja puuhaa tämän kanssa illalla jotain mukavaa. Kun sitä vaihtoehtoa ei ainakaan pariin viikkoon ole, järjestin lapsen illaksi hoitoon isovanhemmilleen.
Lapsesta poikkeuksellinen päiväkodista hakija on mainitsemisen arvoinen ja hauska asia, josta kerrottiin heti aamupalapöydässä tohkeissaan kavereille. Isovanhempien luona on mukavaa, kun meno ei ole yhtä tiukkaa kuin kotona ja kivojen ihmisten kanssa pääsee metsään, pihahommiin ja saunanlämmitykseen. Itse tirautin kaikesta huolimatta pari turhautumisesta kitkerää kyyneltä pakatessani lapsen päiväkotireppuun yöpukua ja unilelua.
Emmi sen hyvin sanoi, että pienet lapset varsinkaan eivät edes tiedä muusta, joten eivät he vanhemmiltaan odota sen kummempaa kuin mihin ovat tottuneet; Vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille epäsäännöllisempi arki on normaalia ja yksinhuoltajan lapsi ei oireile toisen vanhemman puuttumista, ellei tilanne ole tuore.
Ja aina voi panostaa yhdessäoloon niinä hetkinä kun se pitkien työ- tai opiskelupäivien vastapainoksi on mahdollista. Itsekin olen tässä yhden aikuisen poikkeusarjessa koettanut erityisesti pysähtyä lueskelemaan, leikkimään ja juttelemaan niiksi muutamaksi tunniksi, jotka lapsi on hereillä päiväkotipäivän jälkeen. Toki kotitöitä on pakko tehdä, mutta niitäkin puuhastelemme pitkälti yhdessä.
Jossain hiljattain lukemassani ammattikirjallisuudessa sanottiin, että lapsen ja vanhemman hyvän vuorovaikutussuhteen säilymisen kannalta 15-20 minuuttia niin sanotusti täysipainoista, läsnäolevaa vuorovaikutusta riittäisi päivittäiseksi annokseksi.
Vaikka arki olisi hetkistä ja lapsen hoidon ohella puuhailtaisiin parheen askareita, tulisi tuossa lyhyessäkin, lapselle omistetussa hetkessä kartutettua kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen sekä yhdessä jaettujen ilojen kokemuksia. Aikaisempien sukupolvien aikuisilta kysyttäessä monet lapsuutensa hyväksi ja suhteen vanhempaan positiiviseksi kokeneet ovat sanoneet, ettei vaikkapa maatalon arjessa se vanhempi ole ollut mikään viihdekeskus vaan tämä on pysähtynyt hommien lomassa aina toisinaan lapsen seuraksi. Ja se on riittänyt.
Noh, aina voi rationalisoida ja koettaa oikeuttaa asioita. Koettaa sanoa itselleen, ettei se lapsi mene muutamista poikkeuspäivistä rikki tai sekaisin. Ettei tämä välttämättä muistele äitiään kylmänä ja lapsensa hylänneenä ihmishirviönä. Toisinaan iskevä äkillinen syyllisyyden puuska on silti aika lamaannuttava. Kertokaa siis tekin, toisinaan pitkää päivää opiskelujen tai töiden takia tekevät: Miten tästä paskamutsi-fiiliksestä pääsee eroon tai edes selviää?
