Voi pientä norpanpoikaa!

Kummitäti J oli löytänyt kännykkänsä valokuvakirjaston uumenista aarteen. Kun kuvaa katsoo, ei voi kuin miettiä, miten ihmeessä tuosta pehmustetyynyn keskiosaan mahtuneesta tuhisijasta on tullut lapsi, joka osaa kertoilla päivänsä kulusta, juosta hurjaa vauhtia karkuun hippaleikeissä ja osoittaa hyväntahtoisuutta muita kohtaan vaikkapa tarjoamalla omasta vispipuurostaan maistiaisia äidilleen. Ja missä välissä kaikki tämä on tapahtunut?

Mielen täyttää toisaalta haikeus, mutta paljon sitä vahvempana on tunne siitä että olen päivä päivältä onnellisempi ja viihdyn lapsen kanssa sitä paremmin, mitä isommaksi ja omatoimisemmaksi hän kasvaa. Tätä nykyä vanhempana olo tuo myös onnistumisen kokemuksia ainaisen ahdistumisen sijaan ja isomman lapsen kanssa alkaa olla mielekästä puuhata kaikkea mukavaa sisällä, pihalla ja kaupungilla. Olenkin miettinyt, voisiko olla niin, ettei se paljon kehuttu vauvantuoksuinen arki yksinkertaisesti sovi kaikille.

Miten te olette kokeneet vauva-arjen verrattuna arkeen isomman tai isompien lasten kanssa? Ihanana aikana vai väsymyspöhnäisenä mustana aukkona?