Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

pienikommunisti.jpg

Tämä kirja on viimeisimmästä lukemistostani jäänyt mieleen: Lola Lafonin Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (Like, 2018). Se on romaani, mutta ei täysin fiktiota. Se on julkisen henkilön elämäkerta, joka onnistuu kertomaan tavallaan uuden, entuudestaan tuntemattoman tarinan, vaikka kaikki sen faktat ja tapahtumat ovat kuitenkin aina olleet tiedossa – parhaimmillaan televisiossa.

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt narrativisoi romanialaisen telinevoimistelija Nadia Comanecin elämän vuosilta 1969-1990 urheilu-uutislähetysten ja lehtien skuuppien takaa. Koska en itse tuntenut Comanecin tarinaa ollenkaan (sai 14-vuotiaana vuoden 1976 Olympialaisissa käytännössä mahdottomat täydet 10 pistettä, muutti muun Romanian olympiajoukkueen kanssa vuosiksi urheilijoiden ja katsojien kuvaa naisten telinevoimistelusta, nostettiin Ceausescun Romanian keulakuvaksi, loikkasi Romaniasta vuonna 1989), pystyin lukeaan romaania fiktiona. Hetken. Viimeistään puolessa välissä faktoja oli pakko alkaa googlaamaan varmistaakseni sen, mitä Lafon jo esipuheessaan toteaa: kirja on romaani, joka pohjaa todistetuille faktoille sekä hänen ja Comanecin kirjeenvaihdolle. Näin se pystyy täydentämään Comanescin tunnettua tuhkimotarinaa, jonka yleisesti on nähty kulkevan perinteisesti ryysyistä rikkauksiin, mutta rikkauksista takaisin ryysyihin. Comanescin tapauksessa yleisön näkemät ryysyt ovat konkreettisia, mutta rikkaus symbolisia: puhutaanhan nyt rautaesiripun takaisen maan urheilijasta, joka nähtiin 70-luvulla kylmänä kommunistirobottina ja joka ei vielä 90-luvullakaan oppinut länsimaista muotia, vaan näytti integroitumisyrityksissään homssuiselta pyrkyriltä.

Lafonin tarkoitus on näyttää Comanesci ihmis-Nadiana eikä voimistelija-Nadiana. Kommunistinen Romania on ainoa hänen tuntemansa koti, ja voimistelu hänen koko elämänsä. Nadian uran loppuminen ei ollut Nadian loppu, vaan hänen aikuisuutensa – tai tarkemmin sanottuna naiseutensa – alku. Uran lopun jälkeen muu maailma unohti hänet Romaniaan, mutta hän ei kadonnut. Edessä oli identiteettikriisi, kun huippukisoihin ei ollut enää asiaa, mutta Ceausescun Romania halusi edelleen pitää hänet idolinaan. Nadian koko olemuksen ja identiteetin olivat koko hänen elämänsä määritelleet ulkopuoliset: ensin valmentaja, joka vaati olemaan uhkarohkea ja itseä säälimätön, sitten urheiluyleisö, joka vaati tytön vartaloa säilymään ikuisen lapsekkaana ja voittamattoman vetreänä, ja lopulta vielä valtiovalta, joka vaati tyttöä pysymään sievänä pienenä urheilijana, maan edustuskasvona. Mitä silloin tekee teinityttö? Aiheuttaa toki skandaalin. Pian Comanescin paon jälkeen Ceausescun Romania hajosi, joten kotimaa ei katkeroitunut, mutta rautaesiripun länsipuolinen yleisö pettyi Comanescin paluuseen – hän ei saapunut voittamattomana urheilijana, vaan tavallisena nuorena naisena. Quel malheur!

Luonnollisesti haluaisin siis lukea enemmän Comanescin ristiriitaisimmasta ajasta uran loppuvaiheilla ja sen jälkeen 80-luvun Romaniassa. Siitä ajasta ei kuitenkaan ole muita faktoja kuin Comanescin omat sanat, ja niistä ei lopulta paljon irtoa. Lafon voisi täydentää tarinaa fiktiivisillä osuuksilla, mutta lukija ei kuule kuin muutamia spekulaatioita, joiden oheen on liitetty Comanescin itsensä kommentteja niiden mahdollisuudesta – ja ne eivät useinkaan sano juuta eikä jaata. Romaani siis luo eheän aikajanan Comanescin nuoruudesta, täydentäen siis länsimaissa ”tuntemattoman” ajanjakson, mutta ei kuitenkaan silti kerro siitä juurikaan enempää kuin tuon ajan urheilu-uutisia ja lööppejä seuranneet voivat jo tietää.

Lafon tuntuu jättävän teksissä ensin mahdollisuuden siihen, että romaani keksisi Comanescin nuoruudenvuosien täydennykseksi tarinan naiseksi kasvamisen vaikeuksista. Se vihjailee jo romaanin alussa paljastavansa jotain, mitä Comanescin tarinasta ei ole ennen kerrottu – keksittyä tai ei. Tavallaan romaani sen tekeekin, mutta ei keksimällä fiktiviisiä tapahtumia, vaan lisäämällä pohdintoja jo tunnetuista faktanmurusista ja Comanescin kirjeenvaihdossa ja puheluissa jakamista muisteloista. Pettyykö lukija, kun jännin osuus jääkin hyvin hämäräksi? Eii, ja siksi se onkin pohdituttanut minua viikon viimeisen sivun kääntämisen jälkeen! Lafonin ja Comanescin väliset puhelut ovat nimittäin ilmeisesti enemmän tai vähemmän fiktiivisiä, tai ainakin erittäin paksusti narrativisoituja. Päästään siis taas (oma)elämäkertojen peruskysymysten äärelle: mikä on faktan ja fiktion raja, ja milloin se on aiheellista vetää? Pienessä kommunistissa joka ei koskaan hymyillyt rajaa ei voi vetää, eikä sitä edes halua tehdä. Faktaan perustuvien, kertovien lukujen, niihin limittyvien pohdintojen ja spekulaatioiden, Comanescin Lafonille lähettämistä kirjeistä otettujen lainausten, narrativisoitujen puheluiden sekä objektiivisen kertojan ja Lafonin kirjoittaja-minäkertojan saumaton vaihtelu on kaunokirjallinen kokonaisuus – se on romaani, se on tekstiä, se on kertomus. Tällöinhän sillä, mikä on kuviteltua ja mikä reaalimaailmassa totta, ei liene väliä, eihän?

 

Kirjoitettu 31.9.2018

Kuva: Like

kulttuuri kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *