Min Jin Lee: Pachinko ja Hang Kang: Ihmisen teot

Heinäkuun helteiden piristykseksi luin peräjälkeen kaksi korealaistaustaisen kirjailijan teosta, jotka käsittelevät kumpikin omaa aihettaan korean kipeästä lähihistoriasta. Ensimmäisenä vetäisin junalukemisena englanninkielisessä kirjallisuusmaailmassa kovaa ihastusta herättäneen Min Jin Leen Pachinkon (Grand Central, 2017) (kiitos lainasta, Julia!). Kotiin junailtuani löysin sattumalta uutuussuomennoksen, Hang Kangin Ihmisen teot -romaanin (Gummerrus, 2018) kirjaston palautushyllystä, ja aloitin kirjan heti. Viime vuonna lukemani Hang Kangin läpimurtoromaani Vegetaristi oli sen verran hieno lukukokemus, ja Pachinkon oli ladannut minut hyvään moodiin lukea lisää korealaisten kärsimyksistä, joten lukiessa Ihmisten tekojen(kin) sivut tuntuivat loppuvan kesken.

En suinkaan ihmettele sitä, kuinka nopeasti 500-sivuisen Pachinkon voikaan lukea (sen olisi tehnyt mieli lukaista päivässä, mutta itse käytin kirjaan kolme päivää). Koska Min Jin Lee on amerikkalaiskorealainen, on romaanissa jenkkilukuromaanin henkeä; romaanissa kerrotaan siis kiehtova perhetarina lähihistoriasta, ja se on tarkan raportoivasti mutta soljuvasti kirjoittettu. Samalla tekstissä on aasialaiselle kirjallisuudelle tyypillistä vähäeleisyyttä ja herkkyyttä. Juuri vähäeleisyyttä ja herkkyyttä romaanin aihe vaatii, jottei kirjasta tulisi liian raskas: teoksen aihe kun on Korean niemimaan valloitus ja japanilaisvalloittajien korealaisten alistus toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen sekä korealaisperheen 1900-luvulla Japanissa kokema rasismi. Baekin perheen epäonnea, toivon heräämistä ja menestystä seurataan paljolti äiti/isoäiti/isoisoäiti Sunjin pessimististen silmien kautta tavalla, joka tuo mieleen Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden Ursulan. Teos raportoi myötätuntoa herättävien hahmojen ja heidän kokemustensa läpi hyvin Japanin ja Korean yhteistä historiaa, josta täälläpäin ei olla kiinnostuneita ja josta Japanissa ei vieläkään juuri puhuta.

Oikeastaan lukiessani janosinkin tietää lisää ennemmin siitä, kuinka korealaistaustaisten ihmisten elinolot paranevat (vai paranevatko ne ollenkaan) 1900-luvun kuluessa, kuin siitä, millaiseen elämään Sunjin lapsenlapsenlapsi päätyy. Hahmoihin kyllä kiintyi: esimerkiksi Sunjin aviomies Isak on kuin viktoriaanisen romaanin ihannemies hyveineen ja heikkouksineen, joita hänen ei-biologinen poikansa Noa omalla tavallaan toistaa. Päällimmäisenä kiinnostaa kuitenkin se, kuinka kaikki hahmot hyväksyvät vastaan panematta sen aseman ja roolin, jonka japanilainen yhteiskunta heille asettaa. Suurista haaveista ja pyrkimyksistä huolimatta edes perheen toisessa polvessa Japanissa syntyneet jäsenet eivät pääse pachinko-pelihallien johtamisbisnestä pidemmälle, sillä korealaisille koetaan sopivan vain alhaiset sekä alamaailmaan liitetyt työt. Ajoittaisesta toivon heräämisestä huolimatta Pachinko on siis lohduton romaani muiden määrittelemiin sääntöihin alistuvista, pessimistisistä ihmisistä.

Tästä alakuloisuudesta onkin hyvä jatkaa Hang Kangin Ihmisen teoilla. Siinä missä Min Jin Leen Pachinko on kuin historiallisesti tarkka aikuisversio Surkeiden sattumusten sarjasta, siis neljän sukupolven lohduton mutta satumainen saaga, Ihmisen teot on painajainen. Se kuvaa vuoden 1980 Gwanjun kansannousua ja sen jälkipyykkiä. Lienee mainitsemisen arvoista, että opiskelijakaupunki Gwanjun kansannousu alkoi mielenosoituksista silloista presidenttiä/diktaattoria Chun Doo-hwania vastaan, jotka Etelä-Korean hallinnon sotilaat hajottivat ampumalla mielenosoittajia, joista suuri osa oli nuoria ja opiskelijoita. Ihmisen tekojen ensimmäiset sata sivua kuvaavatkin ampumisten ensimmäisen päivän lisäksi sotilaiden tappamien, kasoihin ja julkisiin rakennuksiin kasattujen ruumiiden mätänemisen eri tiloja. Ikätovereidensa maatumista seuraavat vierestä kapinalliset opiskelijat, jotka vaatuvat itselleen aseita voidakseen taistella sotilaita vastaan.

Teos on trendikkään fragmentaalinen, ja kertoo kansannoususta sen ”uhrien” näkökulmasta (uhreiksi tekstin sisäiskertoja kuitenkin kieltää mielenosoittajia ja kansannousussa kuolleita kutsumasta – he taistelivat eivätkä suostuneet uhreiksi). Kuvaus on eri näkökulmista huolimatta yhtenäinen: vastapuolen ääni ei kuulu (eikä sen tässä tapauksessa missän nimessä halutakaan antaa kuulua, sillä vastapuoli on väkivaltainen sotilasjuntta), kaikki kertojat kärsivät omalla tavallaan post-traumaattisesta stressistä, masennuksesta ja ahdistuksesta, ja kaikki kertojat kiinnittivät huomionsa mielenosoituksissa kuolleeseen yläkoululaispoikaan Dong-hoon.

Dong-hon tarina onkin Hang Kangin jo lapsena kuulema tositarina. Se selviää viimeisessä luvussa, jonka tutkimuksistaan kertova  kirjailijakertoja identifioituu selkeästi Hang Kangiin itseensä. Todenperäisyydestään huolimatta teos on viimeistä lukua lukuun ottamatta selkeän (historiallista) fiktiota. Groteskit kuvaukset ja kertojien masentuneet mietteet ovat sanojen lakonisuudesta huolimatta hyvin kaunokirjaillisia, siis liioiteltuja ja selkeästi dramatisoituja – ja niin niiden kuuluukin olla. Kirjan ensisijainen tarkoite tuntuu olevan herättää suuria tunteita. Se ei pyri esittämään Gwanjun kansannousun syitä ja seurauksia monipuolisesti, vaan yksinkertaisesti lyödä lukijan kasvoille ne vihan ja epätoivon tunteet, jotka kansannousun vaatimien vainajien omaiset (ja muut sen kokijat, kuten mutkan kautta myös kirjailija Hang Kang ja varmasti suurin osa Etelä-Korean kansasta) joutuvat käsittelemään kaikessa hiljaisuudessa vielä tänäkin päivänä, kun Korea vaikenee kolmenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Teoksen keskipiste Dong-ho oli vain yksi nuori ruumis muiden joukossa, mutta fiktivisoidussa kertomuksessa hän nousee kansannousun marttyyriksi. Kun hänen sielunsa seuraa ruumiin mätänemistä ulkopuolelta, on hänen hahmossaan myös ripaus Messiasta. Mikäs sen parempi tehokeino glorifioida aktivistien uhraus ja diktatuurin vastustus; Hang Kang ansaitsee uskaliaisuudestaan hatunnoston. Näin aggressiivisti arkoja asioita pitääkin tuoda (välillä) esille!

Paras lukemani kirja Ihmisen teot ei ole. Kieli ei ole mutkikasta, mutta se ei ole tällä kertaa aasialaiseen tapaan vähäleistä, vaan tosiaankin groteskia. Kidutuksesta puhutaan suoraan ja arkailematta sitä parheiten kuvaavilla sanoilla, ja joskus vähän turhankin dramaattisin ilmauksin, ja kansannousua kuvaillaan poikkeuksetta ”verilöylyksi” ja ”teurastukseksi”. Henkilöihin – ei edes Dong-hoon – ei onnistuta luomaan lähes yhtään syvyyttä, kun henkilökohtaiset tarinat jäävät kollektiivisen painajaisen varjoon. Kirjasta tuli siis lähinnä paha mieli – kuitenkin sillä lailla oikealla tavalla. Ihmisen teot kun ei tavoittele kaikilta osin täydellisen suurteoksen asemaa, vaan kaikessa pienuudessaan (sivuja on päälle sata) juurikin lukijoiden järkyttämistä.

 

Kirjoitettu 27.7.2018

Kuvat: Min Jin Leen nettisivut ja Gummerrus