Elisabeth Åsbrinkin historiakirja 1947 – Mistä historiamme alkaa? (Siltala, 2017) on nykyaikainen tietokirja. Se siis tuo historian tapahtumia nykyaikaiseen näkökulmaan, joka tahtoo pureutua henkilöiden tunteisiin ja kerronnallistaa kaikenlaisen tekstin vetäväksi tekstiksi, joka koskettaa lukijaa. Vetävyydellään nykyaikainen tietokirja ujuttaa väistämättä kirjoittajansa oman mielipiteen tai näkemyksen (tai sellaisen, jonka hän haluaa lukijalleen välittää) lukijan luentaan. Lukijan on helppo huomata näkemyksen läsnäolo ja kritisoida sitä, mutta usein teksti on sen verran vetävää, että kyynisyys joko unohtuu tai se tuntuu turhalta.

Vaikka tällainen tietokirjan kirjoitustyyli on yhtä vanha kuin tietokirjat itse, on vetävän kerronnallinen tietokirja ehdottomasti nykyhetken trendi-ilmiö. Niiden yllä kuvaamani kerronnan tyyli voi kuulostaa manipulatiiviselta: tällaisella tekstillä on hyvinkin helppo pyrkiä manipuloimaan ja onnistua siinä erinomaisesti. Onneksi suurin osa nykyaikaisista tietokirjoista eivät siihen kuitenkaan pyri. Esimerkiksi juuri Åsbrinkin 1947 on varsin viaton ja naiivin tunteellinen.

Voisin kuitenkin otsikoida tämän blogipostauksen haasteotsikolla ”Epäsuositut mielipiteeni”; en tykkää tunteellisista tietokirjoista. Historiakirjoissa kerronnallisuus on enemmän kuin hyväksyttävää, sillä niin historiallisten tapahtumien kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita on lukiessa helpompi ja miellyttävämpi hahmottaa. Kirjailijan persoonallinen kirjoitustyyli, mahdolliset omakohtaiset kokemukset ja henkilökohtaiset näkemykset tuovat tekstiin aina maustetta. Raja liiallisen fiktiivillistämisen ja aidon tiedon välillä historiallisia tapahtumia kerronnallistaessa on kuitenkin erittäin hämärä. Moni kirjoittaja syyllistyy liialliseen spekulointiin ja tapahtumien värittämiseen – ehkä täysin vahingossa, ehkä tahallaan. Lukija jää helposti kaipaamaan objektiivisempaa näkökulmaa tekstin esimerkiksi sukeltaessa liikaa historiallisten henkilöiden tunteisiin tai tehdessä sellaisia päätelmiä, jotka pohautuvat liialti mututuntumaan tai tunteisiin ja jolle ei ole annettu tarpeeksi selkeästi esitettyä faktatietoa. 

Åsbrinkin 1947 valitsee joukon historiallisia henkilöitä, jotka tekivät jotakin merkittävää vuoden 1947 aikana. Vuosi on valikoitunut sen perusteella, että sen aikana toisesta maailmansodasta vasta pystyttiin alkaa toipua, ja sen jälkeen maailma siirtyi piakkoin täysin uudenlaiseen, kylmän sodan vastakkainasettelun värittämään aikaan. Fokus on erityisesti kirjallisuuden ja muun kulttuurin maailmassa väistämättömän politiikan ohella; vuonna 1947 Simon de Beauvoir kirjoitti Toista sukupuolta, George Orwell 1984:ää ja Christian Dior löi itsensä läpi Euroopassa samaan aikaan, kun YK päätti Israelin perustamisesta ja Nürnbergissä käytiin natsioikeudenkäyntejä. Tarinat kerrotaan pienissä osissa hyvin lyhyinä lukuina ja kappaleina kronologisesti keskiössä olevan vuoden tammikuusta joulukuuhun. Kerrottujen tarinoiden valikoima on kieltämättä kiinnostava, sillä kertoja-Åsbrink tukee historian suuria (poliittisia) linjoja pienillä kertomuksilla yksittäisistä ihmisistä sekä asioista, joista ei syystä tai toisesta – niiden universaalista merkityksettömyyden tai yksinkertaisesti unohtamisen takia – liiemmin puhuta. Sellaisia ovat esimerkiksi Ruotsin natsismin nousu sodan jälkeen, joka on 1947:ssä yksi johtavista juonista, sekä runoilija Nelly Sachin lyhyesti sivuttu tarina. Taiteentutkimuksen opiskelijaa ilahduttaa myös taiteen ja kirjallisuuden merkityksen iso huomioiminen.

Åsbrinkin esittämät tarinat on kirjoitettu kaikkitietävän kertojan avulla. Historiallisia henkilöitä lähestytään siis objektiivisesti, mutta kertoja pääsee tarvittaessa myös heidän mielensä sisälle. Kerronta käyttääkin tätä tilaisuutta usein hyväkseen. Kerronta ei halua laittaa sanoja oikeiden historiallisten henkilöiden suuhun, vaan henkilöiden ”ajatukset” on poimittu heidän kirjeistään, päiväkirjoistaan ja muista teksteistä, joihin näitä lausahduksia ja mietteitä on dokumentoitu. Valitettavasti kertoja intoutuu spekuloimaan henkilöiden tunteita ja ajatuksia näiden ”oikeiden” mietteiden perusteella sekä omien tunteidensa pohjalta välillä liian pitkälle. Yleensä kertojan päätelmät ovat jotakuinkin ymmärrettäviä; ”George Orwellilla ei ole enää paljon elinaikaa, ehkä hän jo aavistaa sen. Ahdistus ei kuitankaan siirry kynän välityksellä päiväkirjaan.” (s. 188) On kuitenkin kohtia, joissa kirja tuntuu fiktiiviseltä. ”Simonesta on kauheaa herätä aamulla ja huomata, ettei Nelson ole hänen vieressään. Elämä tuntuu tyhjältä.” (s. 230) Jos ei puhuta fiktiivisestä hahmosta, saisiko tähän edes lähdeviitteet? Tietokirjassa kuulisin itse myös mieluummin tarkemmin esimerkiksi kirjailijoiden kirjoittamisprosesseista ja faktoja sitä ympäröivästä yhteiskunnasta kuin spekuloituja mututuntumia siitä, kuinka kirjailijoita mahtaa ahdistaa tuona ahdistavana vuonna, kun koko Eurooppa on ahdistunut ja kun näillä kaikilla yksilöillä on vielä nämä heidän henkilokohtaiset ongelmansakin.

Osa fragmenteista on kuitenkin erittäinkin objektiivisesti raportoituja. Yksityiskohtiin ja selittelyihin ei kuitenkaan niissäkään mennä – jos ei etukäteen tiedä, kuka Arnold Schönberg on, ei kirjasta hänestä saa selville muuta kuin sen, että hänen sävellyksensä ovat aikalaisten mielestä ”kummallisia”. Lukiessa omaa tietämystä pitää jatkuvasti täyttää Googlella. Laiskan tiedonhakijan onneksi 1947 pysyy aika tiukasti suurissa historiallisissa linjoissa ja Euroopan rajojen sisällä, eli kokonaisuuden ymmärtää lukion historian oppimäärän perusteella. Valitettavasti, sanon minä. Mistä saisimme vihdoin muun kuin eurosentrisen tai angloamerikkalaisen näkökulman 1900-luvun historiaan – tai historiaan ylipäätään?

Åsbrinkin teoksen idea onkin selkeästi ennemminkin luoda kuvaa vuoden 1947 tunnelmasta eikä varsinaisesti raportoida sen mielenkiintoisimpia ja merkittävimpiä tapahtumia ns. tavallisen historiankirjan tapaan. Itse jäin kuitenkin kovasti kaipaamaan enemmän perusteltua faktatietoa – lähdeviitteillä tai ilman – ja vähemmän ahdistuneella tunnelmalla mässäilyä. Jos haluaa lukea informatiivisen mutta sujuvasti ja kerronnallisesti kirjoitetun ja omakohtaisilla kokemuksilla maustetun historiateoksen 1900-luvusta, suosittelen ehdottomasti loistavaa Eric Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aikaa. Jos sen selailu tuntuu liian raskaalta tässä kauniissa auringonpaisteessa, voi 1947:ää harkita rantalukemiseksi.

1947 oli muuten ehdolla Hollo-käännöspalkinnon saajaksi. Sanna Mannisen käännös onkin hyvä. Siitä puuttuvat kokonaan ruotsista suomeen käännetyille teoksille tyypilliset svetisisimit. Ihanaa!

Kuva: Siltala
Kirjoitettu 10.5.2018