Tommi Liimatta: Autarktis

Ensimmäisen kirjablogiin kirjoittamani kirja-arvion kohde on yllätyksellisesti viime vuoden Finlandia-ehdokas Autarktis (Like, 2017), taiteen hiljaisen mutta työteiään multimegamoniottelija Tommi Liimatan ties kuinka mones romaani (viides?). Finlandia-ehdokkaan lukeminen on tosiaankin yllätyksellinen teko multa, sillä en niitä juuri lue. Autarktiksen kannen näkeminen Kallion kirjaston palautushyllyssä herätti kuitenkin monia kutkuttavia kysymyksiä: Mistähän tää kertoikaan? Miten näin uusi ja Finlandia-ehdokkaana ollut kirja voi lojua tässä palautushyllyssä, eiks siihen ole varausjonoa? Miten joku voi alkaa säveltää ja kirjoittaa teemalevyä, mut sitten huomata, että hups, tästä tulikin romaani?! (Näin kuulemma Liimatalle kävi. Isäni kertoi.)

Ex-teemalevy nyk. romaani Autarktis kertoo fragmentaalisesti kolmen lappilaisen miehen tarinan heidän omilla sanoillaan. Luulisi, että Neljäntienristeys (jonka jossain hairahduksessani olen myös lukenut – ja tykännyt) hoiti Lapin asukkaiden henkilökohtaiset sota- ja perheongelmakertomukset muutamaksi vuosikymmeneksi, mutta kemiläisellä Liimatalla on aiheeseen vielä lisättävää. Autarktiksessa kuulemme sodasta vain ”Kaataja”-kertojalta parissa luvussa. Muuten kertojat luovatkin historiallisen kuvauksen sijaan realistista Lappia ja lähes (ei Sotkamon, vaan G. R. R. Martinin) Talvivaaran oloista ”Autarktista”, omavaraista pohjoista.

”Kaataja” ja hänestä romaanin loppua kohden haarautuvat ”Kaatajan toteutunut sukuhaara” sekä ”Kaatajan toetutumaton sukuhaara” hoitavat sen tutun, toisessa maailmansodassa haavoittuneen, juroutuneen ja alkoholisoituneen Lapin Miehen roolin. Kun tämä lukijoiden odottama aihe kulkee romaanissa mukana, voidaan käsitellä myös muita juroja ja vaikenevia suomalaismieshahmoja, joiden elämänkulut eivät ole vielä niin suomalaismiesten kirjallisuudessa loppuun kulutetut. ”Ruottikuume”-kertojan elämä vie nuorena sällinä tehdästyöntekijä-finneksi rajan yli Kansankotiin, mutta sydän halajaa takaisin pikkupitäjä Tervolaan, muiden kaltaistensa sällien luokse. ”Puhuvan tikkataulun” hoidossa on nykyajan syrjäytyneen nuoren peruskaavan kuvaaminen: itsensä ulkopuoliseksi tunteva laman lapsi jää koulutuksen ulkopuolelle, kulkee paremman puutteessa sisään kaljakuppiloihin ja lopulta eristäytyy yksin mökkiin, ainoana kontaktinaan ulkomaailmaan nettifoorumit.

Okei, ehkä juonitiivistelmä antaa romaanista liian kliseisen ja suoraviivaisen vaikutelman. Autarktis on ehkä taas yksi suomalaisen miehen kirjoittama romaani suomalaisen miehen vaikeuksista, mutta se on silti hyvin nautittava teos. Siitä kuultaa Liimatan aito, taitava taiteen taju. Sen huomaa siitä, että Liimatta ei äidy liian kunnianhimoiseksi ja pyri tekemään romaanista tahallaan vaikeaa. 

Vaikka Autarktis ei ole vaikea, ei se ole myöskään iisi ja kevyt lukea (eli otapa siitä sitten selvää!). Romaanissa on tosiaan monta aikatasoa, sillä eri kertojien tarinat, joita he kertovat osin akronologisesti sekaisin asetelluissa luvuissa, sijoittuvat kaikki eri vuosikymmenille. Varhaisimmat muistot kerrotaan itsenäistymisen ajalta, ja uusimmissa luetaan jotain murha.infoa muistuttavaa ruudulta. Jokaisen kertojan teksti on jonkinlaista suoraa, kertojan omalla tyylillä esitettyä raportointia sisäislukijalle. Varsinkin ”Puhuvan tikkataulun” monolgi on joskus se on sen verran ajatuksenvirtamaista ja kieli lennokasta, Kemin puhekielestä ammentavaa, että fyysisen maailman lukija putoaa kärryiltä. Välillä hänen puheensa referoi 90-luvun yläastepojan pyöräilyretkiä ja kavereiden kanssa murteella käytyä dialogia, ja välillä se äityy Lapin luonnon kuvauksiksi. Ovatko kauniit luontokuvaukset sitten antologiaa vai ei, kun kaikkien muiden kertojien kerronta on hyvin suora ja ytimekästä raportointia; kas siinä pulma.

Kielellä ja kerronnalla kikkailu ei kuitenkaan ärsytä, vaan virkistää: puhe kuulostaa aidolta eikä esim. tahallisen historialliselta tai tyylitellyltä (sellaisesta haiskahtaa turha Finlandia-kalastus). Ronskin rehellisen ja lyyrisen soljuvan tekstin yhdistelyllä Liimatta luo omaperäisen kielen. Se on myös kaikessa post(-post-)moderniudessaan oivaltavaa ja helkkarin hauskaa. Murteilla nyt saa aina aikaiseksi viihdyttävää luettavaa, mutta Liimatan metaforiat ja monimuotoiset sanavalinnat lyhyissä lauseissa peittoavat jopa kielellisessä jippoilussa hieman liian nokkelaksi menevän Miki Liukkosen (yhdessä Autarktiksen kanssa Finlandiasta kamppailleen) O:n. ”Timanttisilmä ennustaa kosketuksen kuin sierain” (s. 148) – voisiko anaaliseksiä hurmaavammin kuvata!

Kyllä Autarktiksesta sen teema-albumipohjankin lopulta haistaa. Kirja pyrkii kokoamaan Lapissa 1900-luvun jälkipuoliskolla asuneiden ihmisten elämän peruskaavat ja Lapin lähihistorian fragmentinomaisin, lyhyin luvuin. Eri aikatasot ja kerrontatyylit ovat näennäisesti sekaisin, mutta ne muodostavat silti kokonaisuuden, joka soljuu eteenpäin kuin musiikki. Jotta musiikillisuus olisi vieläkin eksplisiittisempää, romaanin loppua kohti saadaan lukea jopa lyriikkaa.

Autarktis yhdistää siis tavallaan sekä tuttua suomalaista (väinölinnamaista) että nykyjenkkiläistä (jonathanfranzénmaista) miestarinaromaania (oma termini). Se nappaa myös mukaan inspiraatiota kirjailijoiden ikuisesta muusasta Ulysseksesta pyrkimällä luomaan kokonaiskuvan jostakin käyttämällä mahdollisimman monia kirjallisen ilmaisun keinoja. Rehellinen, selkeästi omakohtainen teksti on selkäesti loppuun asti hiottua, ja kaikki sen osat ja elementit on puunattu ja huolellisesti juotettu yhteen kuin sinfonia konsanaan. Kunnianhimoisuus kuitenkin uhkaa romaanin sen viimeisiä sivuja lähestyttäessä. Uusien kertojien ja lyriikan lisääminen tuntuu tekstin turhalta pidentämiseltä – loppuratkaisun (kyllä, fragmentaalisuudesta huolimatta sellainen saadaan) kannalta niillä ei juurikaan ole enää merkitystä, eivätkä ne tuo ainakaan minun luentaani uusia tasoja. Onneksi Liimatta onnistuu pysymään sen verran vaatimattoman puolella, ettei hän pitkitä teostaan Franzénin romaanien tai Liukkosen O:n mittoihin. Lopulta ehkä juuri lyhyys ja sujuvuus jättää Autarktiksesta miellyttävän lukukokemuksen maun suuhun.

 

Kuva:  Like

Kirjoitettu: 19.4.2018