oman elämäni kaarnamuori
Istun ison ikkunan edessä hiljaa. Puisella pöydällä minua odottaa valkoinen maalauspohja, jonka pohjaväri ei ole vielä kuivunut. Vieressäni on kasa pensseleitä, lasipulloja, värituubeja ja kuppi kahvia isossa Mikki Hiiri-mukissa.
Päivä on ollut äänekäs, päässä on juossut monta asiaa ja tehtävää. Kun hoidettavia asioita on enemmän kuin viisi ja aikaa muutama viikko, olen täysin rauhaton ja levoton.
Siksi tämä hetki tässä on nyt erittäin hyvä. Opettelen taas maalaamaan ja Joni Mitchell soi taustalla toimien henkisenä tukenani musiikin, enkelin ja oppaan muodossa. Pidän hieman mummoutuneesta musiikkimaustani. Iloa tuo myös se, että olen tänään kerännyt voikukkia suurelta, lähes keltaiselta pellolta ja letittänyt niistä kukkaseppeleitä lasten kanssa – toisin sanoen se, mitä teen työkseni, ei ole yhtään hassumpaa.
Aika on nopea. Kahvikuppi on jo tyhjä ja maalauspohja kuiva. Oloni on hieman epävarma sitä katsoessani. Pensseli odottaa lasipullossa, käteni ei liikahda. Jos tämä ei suju, jos minusta ja pensselistä ei tule yhtä perhettä, niin tehdään sitten niin kuin kaarnamuorini sanoo:
”At the point where I’m trying to force something and it’s not happening, and I’m getting frustrated with, say, writing a poem, I can go and pick up the brushes and start painting. At the point where the painting seems to not be going anywhere, I go and pick up the guitar.” – Joni Mitchell