reppureissaajan haikea paluu

Vielä viikko sitten Serbiassa, koti-ikävän ja väsymyksen vallatessa mieleni, haaveilin marjaan menemisestä kumpparit jalassa, uunituoreista korvapuusteista kylmän luomumaidon kera sekä Hakaniemen torista aamutuimaan. Täällä sitä nyt ollaan, ulkopuolella marjaisa metikkö ja torilla mitä luultavimmin pirteät vihanneskauppiaat. Mutta minä en liiku, ei huvita. Haluan pakata reppuni uudestaan ja hypätä vaikka Siperian junaan ja jättää osuuteni mustikoista Suomen karhuille ja japanilaisille turisteille. 

Nämä tunteet ovat tuttuja kaikille meille, jotka unelmoivat pirteästä talvipakkasesta kun on hiostavan kuuma kesäpäivä ja toisinpäin. Kaikille meille, jotka ensin kiroavat unettomia öitä täpötäydessä idän junassa nukkuessaan lattialla vessan vieressä ja sitten, maatessaan vihdoin isossa tutussa sängyssään, vaihtaisivat mitä tahansa päästäkseen takaisin tuon junan lattialle. Tai sitten tämä kaikki on tuttua kaikille meille, jotka ovat ihastuneet uusiin kaupunkeihin ystävällisine ihmisineen, eloisine katuineen, lukuisine antikvariaatteineen, pikkukahviloineen ja hassuine kielineen – vain meille, joille pieninkin täplä kartalla tietää suurta seikkailua ja mahdollisesti elämän parasta antia. 

Kotiin palaamista seuraa aina matkanjälkeinen krapula, toisin sanoen surullinen mieliala, jolloin ei tee mieli tehdä muuta kuin pyöritellä karttapalloa. Kestoaika vaihtelee noin muutamasta viikosta kuukauteen, kunnes pikkuhiljaa alkaa tottua taas vanhaan tuttuun sänkyyn ja kotimaisemiin. Paras lääke tähän olkoon hyvät ystävät, tapahtumatäyteinen elokuu, kaunis kesänloppu, äidin punaherukkamehu ja lohtu siitä, että matkaan voi taas lähteä kun siltä tuntuu. 

Ps. Kuva ajalta Barcelonassa, jolloin päätimme antaa asuntomme vieraskirjaan arvosanan 5/5. Kuvan on räpsäissyt rakas kuomani Laura.