sunnuntaimelankolia

Mistä johtuu, että jokaiset sunnuntaini ovat aina yhtä tunteellisia? 

Huolimatta siitä, olinko lauantai-illan humpassa tai en, ne tuntuvat aina olevan samanlaisia: kuuntelen rauhallista, ehkä jopa hieman melankolista musiikkia, vetäydyn täysin omiin oloihini, syön epäsäännöllisesti ja -terveellisesti, juon liikaa kahvia, käyn päässäni läpi elämän syvälliset kysymykset, katson samat lempielokuvat, valvon myöhään ja haaveilen maailman ympäri matkustamisesta pieni reppu selässäni. Oloni on rauhallinen ja herkkä. Itkettää ja naurattaa, sillä kaikki tuntuu siltä kuin olisin seuraavana päivänä lähdössä jonnekin pitkäksikin aikaa enkä tietäisi, milloin palaan. 

Myös luovuuteni on parhaimmillaan sunnuntaisin. Joskus on kukkiva runosuoni, lentävä mielikuvitus tai suuri houkutus lähteä kuvaamaan hienolta tuntuva visio päässäni. Se on myös lempipäiväni koko viikosta – kuin hyvä ystävä, jonka tapaamista odotan ja jonka toivoisin jäävän pidempään luokseni. Ystävä, joka on kanssani hetken näyttääkseen ne muuttumattomat maailman kauneudet auringonnousuineen ja kevään ensimerkkeineen, ja joka seuraavana aamuna jatkaa matkaansa palatakseen luokseni uudelleen.

Kom hem, sanon minäkin nyt sunnuntaille ja kääriydyn sänkyni uumeniin. 

Auringonnousua odotellessa,

Netta