”haahuilija tarkastelee kaikkea mitä vastaan tulee mielenkiinnolla. haahuillessa liike ei lopu.”

Mietin viime kesää. Tukkani oli pitkä ja pinkiksi värjätty, selässäni oli rinkka ja ainoina aarteinani junalippu, passi, matkapäiväkirja sekä eräs rakas ystäväni.

Matkalla ei koskaan ehtinyt murehtimaan elämää, sitä jatkoi eteenpäin huolettoman vauhdikkaasti. Välillä ehti vain väsyä, sitten taas iloita. Jokainen päivä kuulosti ja haisi ja näytti erilaiselta, ihmiset ja maisemat olivat silmät avatessani vaihtuneet tuntemattomiin ja tuoreisiin.

Ja mitä minä olin – pelkkä haahuilija Itä-Euroopan kartoilla. 

Nyt ystäväni asuu ulkomailla, rinkkani pölyttyy komerossa, hiukseni ovat lyhyet ja vaaleat ja pieni matkapäiväkirjani on hautautunut jonnekin paksujen kirjojen alle. 

Mutta minä olen edelleen haahuilija. 

Porukasta se, joka ei kuulu oikeastaan mihinkään ja kenellekään ja samalla kuuluu kaikkialle ja kaikille. Olen sinun ja olen täällä, mutten kuitenkaan ole kumpaakaan.

En ole haahuilijuudestani ylpeä enkä ole sitä mielelläni, mutta haahuilija olen silti. Eksynyt, levoton ja keskenkasvuinen. Pieni, epävarma ja varovainen. Rakkauteni, sanani, ajatukseni ja kaikki mitä minussa on, on heiveröistä ja hapuilevaa, etsii omaa paikkaansa. 

Siksi en pysy paikoillani tai jää tähän. Siksi en asetu turvallisesti aloilleni kurkkimaan elämää ikkunan lävitse. Otan askeleen, sellaisen haahuilevan, joka ei ole mistään suunnasta varma. Askeleen, joka tietää, että kun ensimmäinen on otettu, otetaan perään ehkä toinenkin.

Takaisin palataan vasta, kun ollaan kokonaisia, isoja, kauniita ja rohkeita. Rakkaudesta vahvistuneita. 

Kuvat: Kristiina Kooma (siis se eräs ystävä)

Määritelmä sanalle haahuilla: Urbaani Sanakirja