miks en mä soita

Voi Roosa, nostit rakkaan valitusaiheeni pöydälle – nimittäin huonon puhelinkäyttäytymisen. 

Puhelin on aihe, josta minulla olisi paljon sanottavaa. Sen lisäksi, että kuulun vastuuntunnottomiin puhelimen käyttäjiin, inhoan matkapuhelimia myös yleisellä tasolla:

Nro1: Se soi usein silloin, kun on paha paikka. Esimerkiksi ollessa matkalla kotiin, koululaukkujen ja ruokakassien painaessa olkapäitä ja otsan hikoillessa pipon alla, kaulahuivin jäädessä inhottavasti jumiin laukkujen hihnaan ja etsiessä samassa mytäkässä taskusta avaimet rapunovea varten. Juuri noina hetkinä alkaa ring ring riiiing soida mukavasti jossakin laukun uumenissa. Yleensä luovutan puhelimen suhteen ja tyydyn vain suorittamaan ovenavauksen. 

Nro2: Se ääni. Reaktioni on verrattavissa herätyskelloon. Oli soittarina sitten lempibiisi tai rauhalliset melodit, soiminen tuntuu aina ärsyttävän. Siksi myönnän pitäväni puhelintani melkein aina äänettömällä ja värinähalytyksen päällä. Samalla ei tarvitse huolehtia, josko puhelin on jäänyt äänelliselle luentojen aikana tai kirjastossa. Tosin nykyään värinäkin saa karvani pystyyn…

Nro3: Ajatus siitä, että on aina jonkun tavoitettavissa, on epämiellyttävä ja vangitseva. En ymmärrä, miksi puhelin pitäisi ottaa mukaan jokaiselle kauppareissulle tai vessassa käynnille. Itse välttelen puhelinta niin paljon kuin mahdollista, ja soitan enimmäkseen vain, jos on todella tärkeätä asiaa. Huom! Miten menee-puhelut ovat mielestäni kallisarvoisia, mutta itse olen niiden kanssa vielä aloittelijan tasolla – henkilökohtaisena opettajanani toimikoon rakkaat perheenjäsenet.

Nro4: Olen kömpelö puhumaan puhelimessa. Se, että saan enemmän kuin muutaman sanan kakistettua ulos luurille, on ollut itselleni suuren työn tulos. Muoviköntsälle lörpötteleminen tuntuu kiusalliselta ja oudolta, kuin puhuisi kaverin kanssa pilkkopimeässä huoneessa näkemättä tämän sijaintia tai kasvojen ilmeitä. 

Nro5: Tekstaaminen on tylsää ja yksinkertaisella näppäilypuhelimellani aika vaivalloista, jos en ehdi kirjoittaa niitä ajan kanssa. Siksi tekstarini ovat usein lyhyitä ja tylynnäköisiä, vaikkei se olisi tarkoitukseni. Jos kirjeitse vastaaminen olisi nopeampaa, ottaisin sen käytäntöön saman tien. 

Nro6: Älypuhelimet in my ass. Ystävistäni on tullut iPhonen myötä läsnäolemattomia ja kuuntelemattomia keskustelijoita. Koen itseni todella mielenkiintoiseksi ja kaivatuksi henkilöksi, kun ollessani kaverin kanssa kahvilla toisen pää on kiinni nettikaupoissa ja blogeissa, ja ainoat kommentit, jotka saan viiden minuutin viivellä, ovat ”aa” ja ”mmm”. Ero oikean keskustelun ja aakkosten lausumisen välillä on todella pieni. 

Nro7: Facebook-ilmiö. Ennen kuin poistin itseni buukista, kävin mielessäni monia syitä, miksei ehkä kannattaisikaan. Kun siellä voi pitää yhteyttä kaikkiin kavereihin, jotka asuvat kauempana tai ulkomailla. Jos lähden reissuun, voin helposti pitää yhteyttä ystäviin. Chattailu on ilmaista, eikä tarvitse käyttää puhelinta. Loppupeleissä minulla oli enemmän todellisia syitä itseni poistamiseen kuin ylläpitämiseen, ja sama näyttää koskevan myös puhelimia. Ehkä voisin aloittaa kotipuhelimen comebackilla?

Nro8: I love you all but I just hate the phone. Allright? 

Ps. Roosa, mökillä menin hyvin. En ehtinyt vastata viestiisi, sillä olin matkalla kirjastoon. Puhelimeni on kotona, minä istun kirjastossa. Vastaan sinulle myöhemmin, pus!

Kuvat: Kristiina Kooma