minä ja elämä = ananas ja kookos

Luulen, että olen lakannut haaveilemasta. Ainakin toistaiseksi.

En muista, mistä olisin viimeksi haaveillut sydämeni kyllyydestä. Luultavasti kultaisesta noutajasta, joka kulkisi mukanani minne ikinä lähtisinkin.

Mutta nyt haaveet ovat kaikonneet, ja tilalle on tullut nykyhetki. En osaa kuvitella elämääni kuukautta pidemmälle. Jos vaivaa näen, niin saatan ylettyä kuvitelmissani seuraavaan vuodenaikaan, mutta muuten nykyhetki pysyttelee visusti rinnallani. 

Asiassa on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Ajatus siitä, etten omista haaveita, tuntuu tyhjältä ja kolkolta. Toisaalta se on myös merkki jonkinlaisesta tyytyväisyydestä. Ehkä elänkin haavettani. Ehkä elämäni hetkisyys ja epävarmuus tulevasta estävät minua haaveilemasta. Ehkä olenkin jo saavuttanut haaveistani suurimmat. Ehkä se vapaus, josta joskus muistan haaveilleeni, on juuri se, etten tiedä missä menen huomenna. 

Viime syksynä yllätin itseni juhlimasta joulua Barcelonassa. Kinkun sijasta mussutin kotitekoista ja harvinaisen kuivaa pizzaa halvan viinin kera.

Tuolloin Barcelonassa ollessani en tiennyt, että pian kotiin palatessani lähtisinkin vajaaksi kuukaudeksi Englantiin ja tapaisin siellä ystävän, joka vahvistaisi tunteeni siitä, mitä tahdon tulevalta.

Kaksi viikkoa sitten en tiennyt, että lähtisin kesätöihin Tukholmaan. Sitä ennen olin vielä työtön ja pennitön, ja pelkäsin, että joutuisin jäämään paikoilleni. 

Kaikki tämä puolessa vuodessa. Lukuunottamatta tapaamani ihmiset. Pienet ja suuret, nuoret ja vanhat. Ihastukset ja kammotukset, rakkaiksi tulleet ja kauaksi kaikonneet. 

Elämä on jännittävä ja arvaamaton persoona, eikä koskaan tiedä, minne se vie. Tiedän vain sen, että on parasta mennä elämän kanssa käsikynkässä niin kauan kuin suunta tuntuu oikealta.

Haaveilla ehtii myöhemminkin. 

Kuvat: Laura Vartiainen (Hienon valokuvaajan lisäksi loisto toveri, jonka kanssa elinikäinen ystävyys ei ole haave vaan varma nakki. Ananakset ja kookokset pitävät yhtä, vaikka välissä olisikin Pohjanmeri.)