miten sinä uskallat?

Tuskin olen ainoa, jolta on joskus kysytty samaa. Yleensä riittää, kun uskaltaa asua pahamaineisella seudulla, kävellä yksin kotiin pimeän aikaan tai mennä vuoristorataan täysi-ikäisenä. 

Kysymys on mielestäni hämmentävä. Ikään kuin olisin jotenkin rohkea, vaikken mielestäni ole – elämänhistoriastani ei löydy benjihyppyä, en uskalla avata skumppapulloa itse ja kaiken kukkuraksi suljen silmäni aina kun pelko yllättää.

Silti olen tehnyt asioita, joita jotkut eivät koskaan uskaltaisi tehdä. Kummallisinta on, että niitä tehdessäni rajoittava pelontunne on ollut kaukana poissa. En muista jättäneeni teitä ylittämättä siksi, että pelkäisin jäädä auton alle. Ja miksi edes jättäisin?

En sano, että ihmisten tulisi olla tyhmänrohkeita ja hypätä rekan eteen kehäykkösellä. Enkä ole myöskään sitä mieltä, että vain ne, jotka tekevät elämänsä aikana jotakin vaarallista ja normista poikkeavaa, ovat kaikista rohkeimpia.

Sen kyllä sanon, että kaikkein rohkeimpia ovat ne ihmiset, jotka pitävät ikuisesti mielensä avoimina. Aikuisten maailmassa se ei ole helppoa. 

Aikuisten maailmassa lapsuuden sängyn alla elelevät möröt ovat muuttuneet niin sanotuiksi realistisiksi peloiksi, joiden ympärille luodaan lukuisia sääntöjä, jottei pelkotilanteeseen päädyttäisi. Varoitellaan. Kauhistellaan. Ehkä jopa paheksutaan sen kustannuksella, ettei teossa ole mitään turvallista ja järkevää.

Siksi seuraavan kerran kun minulta kysytään, että miten uskallan, minulla on vastaus valmiina ja ässä hihassa.

Minä uskallan, koska pidän mieleni avoinna. Kannattaa sinunkin kokeilla. 

Kuvat: Kristiina Kooma (Ystävä, joka on hypännyt laskuvarjohypyn ja joka muutti yksin Barcelonaan. Köyhänä ja työttömänä, mutta selvisi hengissä. Repikää siitä.)