Minun kotini on pieni ja vaatimaton, mutta se on rakas.

Se ei ole sillä tavalla rakas, että siitä olisi vaikea luopua. Koska minne tahansa menenkin, voin suhteellisen pienellä vaivalla tehdä mistä tahansa taas rakkaannäköisen.

Mutta tämä koti on itselleni vielä kuin pieni lapsi. Me tutustumme vasta. Keräämme muistoja. Ja minä annan sille jo osan vanhoistani, jotta tutustuminen olisi vaivattomampaa.

Yhdessä kuvassa näkyy arkku, joka kuului mummolle. Mummo säilytti arkussa lankoja. Kun olin neljän vanha, tahdoin väkisin nukkua arkun päällä. Sain tahtoni läpi, ja huolimatta siitä, että putosin yön aikana arkun päältä ainakin viidesti, en luovuttanut. Rakastin arkkua, ja rakastan edelleen. Sisällä leijailee vieno lankojen tuoksu ja seinämykset on tapetoitu ruusuin.

Kristallisuolatuikku on kotini tuorein asukki. Nyt me toivomme parempaa huoneenilmaa, minä ja kaikki kukkaset, kuivuneet ja kukkivat ja papereihin liimatut.

Seinän valtasivat käteni jäljet. Runot, piirrokset ja maalaukset sekä Vivienne Westwood, oma kaarnamuorini.

Ikkunalauta on kuin alttari rakkaudelle, siellä on paljon kultaista, kaunista ja kimaltelevaa. Vanha valkoviinipullo pitelee ruusupariskuntaa. Piirtämäni kettukuningas pitää huolta mummosta.

Niin. Kotini ei ole siellä missä on sydän, mutta kotini on kuin sydämeni.

Kuvat: Netta Jasminetin (siis tämän hassun palstan kirjoittajan) kotikolo. Teksti löytyy myös valokuvapäiväkirjasta.