pitkästä, itkuisesta kesästä
Siihen on monta syytä, miksi matkustelu ja ulkomailla asuminen kannattavat.
Sen lisäksi, että ne avartavat näkemystä maailmasta, avautuu myös ovi omaan sisimpään. Tuntemattomaan heittäytyminen auttaa pääsemään käsiksi moniin tunteisiin, jotka kertovat, että teikäläinen on oikeasti elossa.
Nämä kuukaudet Tukholmassa ovat ainakin teneet itsestäni oikean itkupillin. Jos jostain tulen muistamaan tämän kesän, niin siitä, etten säästänyt kyyneleitäni.
Työpaikallani mieskollega kertoi, kuinka rakastaa pikkuista tyttöään. Sain käydä läpi monet kymmenet valokuvat hänen pienestä perheestään. Kotiin päästyäni purskahdin itkuun, kun se niin rakastaa lastaan ja haluaa olla hyvä isä ja byääääääh.
Samassa työpaikassa aloittaessani sain pidättää kyyneleitäni, koska alku oli hankalaa kielen kannalta, työ vaikutti mahdottoman rankalta ja sain rakentavaa palautetta työnjäljestäni. Mä en ole koskaan tarpeeksi hyvä, vaikka teen parhaani ja byääääääh.
Ja samalla tavalla ovat tunteet nousseet pintaan monta kertaa. Milloin täällä ovat päättyneet romanssit, läheiseksi tulleet ihmiset palanneet koteihinsa tai tilillä on ollut rahaa muutama lantti – I’m crying like a baby.
Voi olla, että tunteitaan voi käsitellä yhtä avoimesti kotonaankin. Sitä en lähde kieltämään. Mutta minä tarvitsen etäisyyden tuttuun ja turvalliseen tutustuakseni sisälläni velloviin tunteisiin. Pelkoihin ja pettymyksiin, suruihin ja toiveisiin.
Kaikki edellä mainitut itkuni ovat olleet itselleni miljoonien dollareiden arvoisia. Sillä jos tässä maailmassa johonkin tyyppiin tahdon tutustua läpikotaisin, niin itseeni.
Kuvat: Kristiina Kooma (Valokuvat viimekesän reilausreissulta, paikkana Bled, Slovenia)
