pitkästä, itkuisesta kesästä

bled-1.jpg

Siihen on monta syytä, miksi matkustelu ja ulkomailla asuminen kannattavat. 

Sen lisäksi, että ne avartavat näkemystä maailmasta, avautuu myös ovi omaan sisimpään. Tuntemattomaan heittäytyminen auttaa pääsemään käsiksi moniin tunteisiin, jotka kertovat, että teikäläinen on oikeasti elossa.

Nämä kuukaudet Tukholmassa ovat ainakin teneet itsestäni oikean itkupillin. Jos jostain tulen muistamaan tämän kesän, niin siitä, etten säästänyt kyyneleitäni.

Työpaikallani mieskollega kertoi, kuinka rakastaa pikkuista tyttöään. Sain käydä läpi monet kymmenet valokuvat hänen pienestä perheestään. Kotiin päästyäni purskahdin itkuun, kun se niin rakastaa lastaan ja haluaa olla hyvä isä ja byääääääh.

Samassa työpaikassa aloittaessani sain pidättää kyyneleitäni, koska alku oli hankalaa kielen kannalta, työ vaikutti mahdottoman rankalta ja sain rakentavaa palautetta työnjäljestäni. Mä en ole koskaan tarpeeksi hyvä, vaikka teen parhaani ja byääääääh.  

Ja samalla tavalla ovat tunteet nousseet pintaan monta kertaa. Milloin täällä ovat päättyneet romanssit, läheiseksi tulleet ihmiset palanneet koteihinsa tai tilillä on ollut rahaa muutama lantti – I’m crying like a baby.

Voi olla, että tunteitaan voi käsitellä yhtä avoimesti kotonaankin. Sitä en lähde kieltämään. Mutta minä tarvitsen etäisyyden tuttuun ja turvalliseen tutustuakseni sisälläni velloviin tunteisiin. Pelkoihin ja pettymyksiin, suruihin ja toiveisiin.

Kaikki edellä mainitut itkuni ovat olleet itselleni miljoonien dollareiden arvoisia. Sillä jos tässä maailmassa johonkin tyyppiin tahdon tutustua läpikotaisin, niin itseeni. 

swan-1.jpg

Kuvat: Kristiina Kooma (Valokuvat viimekesän reilausreissulta, paikkana Bled, Slovenia)

Hyvinvointi Mieli

miten sinä uskallat?

jin2_0.jpg

Tuskin olen ainoa, jolta on joskus kysytty samaa. Yleensä riittää, kun uskaltaa asua pahamaineisella seudulla, kävellä yksin kotiin pimeän aikaan tai mennä vuoristorataan täysi-ikäisenä. 

Kysymys on mielestäni hämmentävä. Ikään kuin olisin jotenkin rohkea, vaikken mielestäni ole – elämänhistoriastani ei löydy benjihyppyä, en uskalla avata skumppapulloa itse ja kaiken kukkuraksi suljen silmäni aina kun pelko yllättää.

Silti olen tehnyt asioita, joita jotkut eivät koskaan uskaltaisi tehdä. Kummallisinta on, että niitä tehdessäni rajoittava pelontunne on ollut kaukana poissa. En muista jättäneeni teitä ylittämättä siksi, että pelkäisin jäädä auton alle. Ja miksi edes jättäisin?

En sano, että ihmisten tulisi olla tyhmänrohkeita ja hypätä rekan eteen kehäykkösellä. Enkä ole myöskään sitä mieltä, että vain ne, jotka tekevät elämänsä aikana jotakin vaarallista ja normista poikkeavaa, ovat kaikista rohkeimpia.

Sen kyllä sanon, että kaikkein rohkeimpia ovat ne ihmiset, jotka pitävät ikuisesti mielensä avoimina. Aikuisten maailmassa se ei ole helppoa. 

Aikuisten maailmassa lapsuuden sängyn alla elelevät möröt ovat muuttuneet niin sanotuiksi realistisiksi peloiksi, joiden ympärille luodaan lukuisia sääntöjä, jottei pelkotilanteeseen päädyttäisi. Varoitellaan. Kauhistellaan. Ehkä jopa paheksutaan sen kustannuksella, ettei teossa ole mitään turvallista ja järkevää.

Siksi seuraavan kerran kun minulta kysytään, että miten uskallan, minulla on vastaus valmiina ja ässä hihassa.

Minä uskallan, koska pidän mieleni avoinna. Kannattaa sinunkin kokeilla. 

jin.jpg

Kuvat: Kristiina Kooma (Ystävä, joka on hypännyt laskuvarjohypyn ja joka muutti yksin Barcelonaan. Köyhänä ja työttömänä, mutta selvisi hengissä. Repikää siitä.)

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään