Täällä sitä nyt ollaan ja elellään. Tukholmassa ja sen vieressä, ruotsin kieltä päivät pitkät suusta oksentaen.

Syyt, miksi kutsun ruotsin kielen käyttöäni oksentamiseksi, ovat varsin yksinkertaisia. Ensinnäkin sen päästäminen ulos suustani tuntuu aiheuttavan toisissa samanlaista hämmennystä ja inhoa kuin se, että joku puhdistaa elimistönsä suunsa kautta yöbussissa. 

Asiaa ei myöskään paranna se, että yrittäessä vääntää kieltä normaalin kuuloiseksi tuntuu kuin suu olisi täynnä etanoita. Se, mitä tahtoo sanoa, kuulostaa hyvältä omassa päässä, mutta suun avatessa oma kieli ei taivu suuntaan eikä toiseen ja sanottu asia kuulostaa yhtä kauniilta kuin pubiruusujen myöhäinen karaokeilta. 

Kaiken lisäksi sanavaraston köyhyys ja sanotun ymmärtämisen vaikeus tekevät itsestäni täyden bimbon. Olo on persoonaton, sillä luonne ei pääse kielen kautta kunnolla lävitse. Vieras kieli on tehnyt minusta toistaiseksi ujon hiirulaisen, joka taas puhuessaan on yhtä miellyttävä kaveri kuin ruttoa kantava rotta. 

Tänään olen tyynesti sitä mieltä, että paska ruotsi ei puhumalla parane. Huomenna kuitenkin nousen jälleen ylös, pistän nenäni pystyyn ja oksennan vähän lisää. Oksennan aina siihen asti, kunnes vatsahapotkin on saatu ylös ja suustani tulee pelkkää puhdasta ilmaa ja siedettävää kuunneltavaa.

Kuva: Kristiina Kooma