sieluntoverini tasaraita
”Raidallinen ihminen, aina lapsi,
katsokaa, raottakaa häntä
miltä kohdin tahansa,
ja näette puhtaan
rantahiekan,
paljaan jalan painamat
ja sinistä vasten
kuvan maailmasta
jonka piti olla meidän.”
Pentti Saaritsan runo kiteyttää rakkauteni raitaan paremmin kuin mikään kuva tai sana.
Tasaraidassa olo on helppo ja hyvä. Halittava.
Pukiessani päälle punavalkoraitaisen paidan on vaikea olla vihainen, itselleen tai toisille.
Tasaraita ei vaadi tai yritä olla mitään. Se ei estele tai teeskentele. Tasaraita on suora ja vaatimaton.
Tasaraita on hyvä silmille, sitä on helppo katsella. Se tuo mieleen muistoja ja mielikuvia, mummon mökin ja pannukahvin.
Ennen kaikkea tasaraita pitää minusta sellaisena kuin olen; kohtelee minua niin kuin minä kohtelen sitä. Se pysyy rinnalla loppuun saakka, jos vain annan sille luvan ja uskallan luottaa.
Tämän oodin silmillä rakastettavaan kuvioon kuittaa Netta, joka lupaa pitää kirppikseltä löytämästään Marimekon raitapaidasta hyvää huolta, entistä omistajaansa kunnioittaen tietenkin.
