Kirjoittamisen opintojen myötä olen oppinut rakastamaan omaa kieltäni. Päivittäin kiinnitän tarkempaa huomiota suomen kielen erilaisiin sanoihin ja lauseisiin, ja siihen, miltä ne ylipäätään kuulostavat. Katsellessani ympärilleni kuuntelen turistin mielenkiinnolla kummallisen ihastuttavaa kieltämme ja pohdiskelen sitä itsekseni.

Maistelen suussani sanaa rakkaus – miten kammottavalta se tuntuu kielen päällä, mutta kuinka totinen, vakuuttava ja rehellinen se suomeksi sanottuna on. 

Hymyilen sanoille pusu ja hali – kaikista hellyyttävin ja mieltä lämmittävin kaksikko!

Kun oikein suututtaa, perkeleen mutiseminen, ärrän painottaminen ja hampaiden kiristely samaan aikaan auttavat mukavasti.

Ja sitten joskus keksin harmonisia lorunletkautuksia sanoista lumo, elokuu, loitsu ja laulu. 

Ennen ajattelin, että suomen kieli on vain rumaa, kovaa ja tönkköä suun aukomista, jonka taitamisesta ei ole maailmalla paljoakaan hyötyä. Nyt se on paljastanut minulle kauniin ja herkän puolensa, ja sitä puolta on kiva tunnustella kuin silkkistä kangasta. Välillä suomenkieliset kappaleet saavat kieleni kuulostamaan mystiseltä haltijakieleltä. Kun olen reissussa, nautin siitä, että minulla on oma pieni salakieleni, jota ymmärtää vain viitisen miljoonaa ihmistä tässä maailmassa. 

Niin harvinaisen äidinkielen omaamisesta ei voi olla kuin ylpeä. 

Kuva: Marimekko (Kangas nimeltä Kuiskaus. Voisiko palalla tekstiiliä olla kauniimpaa nimeä?)