Palautin ison kasan koulukirjoja ja tunsin helpotusta. Selaillessani muita kirjaston ihania, toinen toistaan houkuttelevampia teoksia, tunsin lievää ahdistusta. Olo oli kuin ylipainoisella henkilöllä karkkihyllyllä. Mihin mä muka nämä vielä saan ahdattua?

Minunhan pitäisi lukea sitä Pantagruelin kolmatta kirjaa.

(Oksennusreaktio.)

Pitäisi tehdä rästiläksyjä. 

(Yrjön maku suussa.)

Niin se synopsiskin…

(Onko kellään muovipussia?)

…ja oppimispäiväkirjat.

(Oksennus.)

Aikataulut ja kiire tekevät minusta mukahuolettoman sluibailijan. Takaraivossa tykyttävä tieto siitä, että nyt tulis toimia, saavat perääntymään. Kun otan rennosti, olen tosiasiassa todella jäljessä ja murheita täynnä. Siksi olen loppujen lopuksi se, joka paiskii kustenjuostua tekstiä kirjaston nurkassa pimeän aikaan viikkoa liian myöhässä ja jolla on seuraavana aamuna naama pirteästi pulpetissa kiinni.

No joo. Takaisin tuonne kirjastonhyllylle – tein nimittäin pienen kompromissin. Jos nyt miellän itseni niihin ihmisiin, joilla on aina kiire, saan ansioni mukaan. Siksi reppuun lähti István Örkényn Minuuttinovelleja. Kirja lupaa tarinoita, joita ehtii lukea samalla kun odottaa puhelimeen vastaamista tai myöhässä olevaa bussia. Nerokasta sinänsä, mutta toivon syvästi, että tämä on todellakin hetkellistä. En halua löytää itseäni ensiviikolla keittämässä lämpimiä kuppeja, löysiä munia ja pikakahvia. Pitkät ja painavat romaanit, malttakaa vielä.

Tosirakkaudesta (ei koulu-)kirjoihin ja rauhassa keitettyyn kahviin,

Neiti N

kuvat weheartit