Sade on surun sielunkumppani

 

Ulkona sataa ja suru työstää itse itseään. Se sitoo käsilläni kirjoja, laittaa langan neulan silmään ja pyytää kaivamaan vesivärit matkalaukusta. Minä kaivan ja kosketan pensselillä kömpelösti värejä ja sudin niitä paperille mitään osaamatta. Se saa itseni muistamaan viimeisen kerran kun maalasin, silloin opettaja tokaisi, ettei tytöllä ole omaa tyyliä.

 

Nyt tytöllä on tyyliä. Omaa tyyliä. Kaikki sisältä kumpuava on omaa, silloinkin, kun se ei näytä miltään. 

 

Surutyöstä – syksy tuli värittämään sitä kuin tilauksesta. Sateiset päivät sallivat peiton alle käpertymisen teekupin ja jazz-musiikin kanssa. Ulkoillessa sade sanoo, että anna kyyneleiden tulla vaan, ne sulautuvat yhteen vesipisaroiden kanssa.

 

Ja sen, minkä sade kastaa, aurinko joskus kuivaa.