90-luvun lopun Itä-Vantaalla oli suosittua levittää Mobilatia päänahkaan. Sillä sai kuulemma pään hyvin sekaisin. Moni nuori voi pahoin, ja tylsää vapaa-aikaa täytettiin Mobilatin lisäksi milloin mitenkin. Olin kaveriporukkani nuorin ja kiltein. Joukolla liikuttaessa porukan pahikset määräsivät aina jonkun, jonka tehtävä oli viedä minut kotiin, jos meno yltyisi liian rajuksi. Mobilatin käyttäjistä osasta tuli syrjäytyneitä, toisista teiniäitejä, kolmansista duunareita ja osasta kaltaisiani vihervasemmiston kuplasta maailmaa katselevia.

Jos muistoihini on luottamista, lapset pitivät kuitenkin yhtä ja selvisivät niin kuin nyt lama-ajan lapset selviävät. Nykyään kun vanhat kaverit linkkaavat MV-lehden henkistä materiaalia tarpeeksi, piilotan heidät Facebookissa. Tunnen jonkinlaista säälinsekaista, vaivaantunutta sympatiaa heitä kohtaan. Olen kiitollinen omasta, kannustavasta perheestäni ja ylpeä itsestäni, kun ymmärsin lähteä kotiostarin kulmilta tarpeeksi ajoissa. Katselen nykyisiä viisaita ja suvaitsevaisia ystäviäni ihaillen ja vieläkin välillä ihmettelen, miten päädyin tänne Arabianrantaan juomaan luomuviiniä ja puhumaan teatterista ja kirjoista.

Tänään kävin katsomassa KOM-teatterin upean Pasi was here -näytelmän. Lähdin kotiin kyyneleitä nieleskellen, ja hetken ajan tiedostin elävästi, että minulla ja muilla 90-luvun lapsilla on kaikilla samat muistot. Pasi was here alkaa, kun 34-vuotias savonlinnalaismies ampuu itseään päähän. Hänen lapsuudenystävänsä havahtuu Pursimiehenkadulla kuplassaan ja ryhtyy muistelemaan lapsuutta 80-luvulla. Mikä vei toisen kuolemaan ja toisen leveälle ikkunalaudalle valitsemaan adressiin sopivia verbejä?

(Kuva täältä.) Monille katsojille näytelmä avaa ikkunan nostalgiseen menneisyyteen. Minua se muistutti siitä, että muistoni eivät ole koko totuus. Ihmisillä, minullakin, on tapana pitää omaa hyvinvointiaan omana saavutuksenaan ja jotenkin ansaittuna. Näytelmän lopussa lava on täynnä identtisiä pieniä taloja, joiden ikkunoista paistaa lämmin valo. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millaisia ihmiskohtaloita taloissa rakennetaan. Minun on hyvä muistella lähiön raggareita, jotka suojelivat pienempiään. Niin saan omasta etuoikeutetusta asemastani käsin tuntea myötätuntoa niitäkin kohtaan, jotka ovat viettäneet nyt vuosikymmenen vieroitushoidon vakioasiakkaina. Näytelmässä tätä kutsutaan muistojen museoinniksi. Lämpimät muistot niistä, joiden tie lapsuudesta tähän hetkeen on erilainen kuin minulla, on näiden ihmisten käyttämistä oman identiteettini kirjoittamiseen.

Usein unohdankin sen kosmisen yksinäisyyden, joka koskettaa meitä kaikkia. Sen yksinäisyyden, jota tunnemme, kun istumme yksin hiljaisessa talviyössä. Totuuden surullisesta lopusta, jota ei voi paeta, vaikka kuinka keskittyisi kauniisiin muistoihin. Näytelmän aikana nauratti jatkuvasti. Lapsuusmuistot olivat tunnistettavia ja siksi lämmittävän hauskoja. Lavalla muistot päättyivät kerta toisensa jälkeen kovaan laukaukseen, joka muistutti siitä, että lapsuus loppui osalla traagisesti.

Ajattelen, että jokaisen velvollisuus on tiedostaa oma etuoikeutettuutensa. Pasi was here muistutti minua siitä, että olen taas vetäytynyt liikaa oman pääni sisään, omaan mukavaan pumpuliini. En kohtaa maailman sävyjä tarpeeksi aitoina. Kapteeninkatua kävellessäni muistin hetken aikaa, että turvapaikanhakijoita pelkäävät vihaiset nuoret aikuisetkin ovat pyöräilleet samoja katuja ja ostaneet kioskilta kymmenpennisillä karkkia. Että kaikki ovat jossakin vaiheessa olleet täynnä uskoa tulevaisuuteen. Että kaikki ihmiset voisi kohdata pelottomasti, eikä poimia heistä vain sitä puolta, joka vahvistaa omaa maailmankuvaa. Että heikkoutta ei tarvitsisi pelätä, vaan voisi katsoa jokaista tuomitsematta: sinä siinä ihmisenä, minä tässä.

Tunsin ihan todella kasvaneeni ihmisenä. Kirjoitin puhelimeni muistioon: Postmodernissa kuplassa parasta on se, että näkee taidetta, joka kertoo maailmasta enemmän kuin sanat voivat. Vasta bussissa havahduin siihen, että matkallani Punavuoresta Rautatieasemalle olin kiertänyt jokaisen polvistuneen romanikerjäläisen selän takaa. Sitä hätää ja alistuneisuutta olisi kai ollut niin vaikea kohdata silmästä silmään.

Annika, joka istuu lauantai-iltana yhdeksältä isolla sohvalla, jolla on myös kaksi kaveria, kolme läppäriä, suklaalevy, pussi karkkia, tehtävämonisteita suomea opiskeleville maahanmuuttajille ja käsinojilla punaviinilaseja.