Don’t fall in love, it sucks

Terve!

Elämä ei selkeästi ole tarpeeksi koetellut minua, koska poikaystäväni ja minun suhteeseen tuli uusi ongelma. Nyt kun olemme kasvaneet ihmisinä ja tiedämme rakastavamme toisiamme enemmän kuin ketään koskaan, poikaystäväni urheilu-ura tulee väliimme.

Hän on harrastanut koripalloa noin yhdeksän vuotta ja nyt hänellä on hyvin pitkälti kaikki mahdollisuudet avoinna sen suhteen. Mukaan lukien pelaamismahdollisuudet ulkomailla, jotka meidän ongelmana nyt näyttää vahvasti olevan. Poikaystäväni on unelmoinut koripallon pelaamisesta ammattitasolla ikuisuuden ja nyt siihen viimein olisi mahdollisuus. Hän on täydellinen pelaamaan ja rakastan kuinka hän rakastaa sitä peliä. Se vain, että hänen unelmansa toteutuminen Amerikassa pelaamisesta ei tarkoita mitään hyvää meidän suhteemme kannalta.

Haluan enemmän kuin mitään, että hän pääsee toteuttamaan kaikki unelmansa, mutta tätä kyseistä unelmaa tekisi mieli vetää turpaan. Kaikki välillämme oli täydellisesti, olimme taas kolmen vuoden jälkeen yhdessä ja osasimme viimein arvostaa toisiamme. Meillä oli tietenkin toisiimme jälleen tutustuminen ja luottamaan oppiminen kesken, mutta kaikki oli niin täydellisesti radallaan. Ja sitten hän soitti.

”Pääsen vuoden vaihteessa Amerikkaan pelaamaan koripalloa, hyvällä tuurilla jopa 10 vuodeksi.” Kirosin kaikki maailman luonnon voimat ja kohtalot huutoitkien. Vitun epäreilua! Kolme vuotta olin odottanut ja kärsinyt ja sitten saanut kuulla, että elämäni rakkaus rakastaa minua vieläkin. Olin saanut otteen siitä äärettömästä onnesta ja hymyilystä kipeistä poskista. Ei ollut vittu reilua, että meidän suhdettamme vielä koetellaan. Tämä ihminen on se, johon 100% luotan ja kenen kanssa olen todella valmis ja halukas muuttamaan yhteen, hankkimaan lapsia, menemään naimisiin jne. Ei ole vittu reilua!!

Itkin loppuillan tasaisin väliajoin. Pyörin sängyssä itkien enkä saanut unta. Seuraavan päivän olin kuin horroksessa, valuin kaikkialle hitaasti, katsoin koko päivän yhtä samaa sarjaa ja koitin harhauttaa itseäni ajattelemasta tapahtunutta. Sain itseni vaivoin raahattua lenkille ja senkin kävelin läpi itkien. Illalla olin riutunut tarpeeksi ja juttelimme taas poikaystäväni kanssa.

Kumpikaan meistä ei todellakaan halunnut tilanteen olevan totta suhteemme osalta. Olimme juuri saaneet toisemme takaisin. Ei ollut oikein, että joutuisimme taas erilleen. Sovimme, että nautimme niin kauan kuin aikaa vielä on emmekä tuhlaa aikaa suremiseen. Ei olisi mitään järkeä yrittää etäsuhdetta 10 vuotta enkä ollut valmis muuttamaan Amerikkaan. Mahdollisuuden ohittaminen ei tietenkään tullut kuuloonkaan. Vaikka poikaystäväni olisi niin halunnutkin, en olisi suostunut. Ei ole oikein luopua unelmistaan toisen vuoksi, ei vaikka toisen jättäminenkin sattuisi.

Hän rupesi heti selittämään kuinka minun pitäisi jatkaa elämää hänen lähdettyä. Pitäisi löytää uusi ja unohtaa hänet. Itkin vain. Kuinka paljon sattuikaan kuulla nuo sanat, jatkaa elämää ilman sinua. Siitä päivästä lähtien olen pyöritellyt ajatusta mielessäni. Samaa mitä vuoden ennen yhteen palaamistamme. Pitäisi tutustua johonkuhun siinä mielessä, kertoa asioita ja päästää hänet sisään. Pitäisi luottaa. Pitäisi rakastaa.

Ei vitussa. En suostu. En tule koskaan rakastamaan ketään näin paljon. Joten olen yksin niin kauan kuin kestän. Itken itseni uneen ja riudun yksinäisyyteen. Sitten. Kun tarpeeksi olen kärsinyt enkä kestä enää. Tutustun johonkuhun. Teen alusta asti selväksi, että rakastan toista, mutta en voi saada häntä, joten tarvitsen jonkun. Tarvitsen jonkun, joka ymmärtää etten koskaan tule todella rakastamaan häntä enkä miettisi sekuntiakaan hänen  luokseen jäämistä jos minulla jostain syystä olisikin mahdollisuus todellisen rakkauteni kanssa. Menisimme tämän toisen vaihtoehdon kanssa naimisiin ja hankkisimme lapsia. Eläisimme onnellisina elämäämme.

Joskus ehkä tapaisimme jälleen elämäni rakkauden kanssa. Ehkä hän ei olisi kenenkään kanssa ja olisin  eronnut ja saisimme taas mahdollisuuden. Ehkä. Mutta tuon ehkän toteutumisen odottaminen hajoittaisi minut. Se, että ehkä joskus vielä voisin saada unelmani. Sen mahdollisuuden odottamiseen en pysty. En pysty pitämään elämääni  tauolla siihen asti, että ehkä saan mitä haluan. En pysty.

No, ehkä kuukauden elettyäni tämän asian kanssa, lisää uutisia tuli. Poikaystäväni ei lähdekään vuoden vaihteessa Amerikkaan, MUTTA vaara ei ollut ohi. Hän kertoi, kuinka hän jatkaa yrittämistä niin kauan, että jotain kautta hänet otetaan sinne pelaamaan. Niin kauan kuin hän vain on hyvässä kunnossa, hän jatkaa yrittämistä.

En tiedä oliko tämä jopa pahempi isku minulle. Epätietoisuus siitä, milloin hänet menetän, mutta 99% varmuus siitä, että tulen hänet menettämään ennemmin tai myöhemmin. En voi suunnitella yhteistä tulevaisuuttamme paria kuukautta pidemmälle. Milloin tahansa hän voi pudottaa sen pelätyn uutisen:”Lähden Amerikkaan”.

Kidutan itseäni ollessani hänen kanssaan peläten, milloin hänet menetän. Elän unelmaelämääni ja kasvatan kiintymystäni häntä kohtaan niin, että hyvästien tullessa murrun täysin, koska en suostunut päästämään irti aikaisemmin itseäni säästääkseni. Minulle olisi parhaaksi jättää hänet mahdollisimman pian. Jättää ja unohtaa. Minun pitäisi löytää uusi ja elää elämää jonkun kanssa, joka ei saa minua kärsimään yhtä paljon. Se olisi järkevä asia tehdä.

Mutta mitä jos hän ei lähdekään? Mitä jos hän tulee toisiin aatoksiin? Mitä jos hän rakastaakin minua niin paljon, ettei voi jättää minua? Mitä jos mitä jos mitä jos…

En pysty kävelemään pois. Ajattelemaan järkevästi. En halua ajatella järkevästi. Haluan, että koko vitun maailma painuu niin vitun vittuun että saan elää elämäni poikaystäväni kanssa rauhassa. Vitun koripallo. Vitun toisten unelmien kunnioittaminen. Vitun saatanan rakkaus ja tunteet.

#imgood