Keskustelimme eilen työharjoitteluni ohjaajan kanssa paljon sairauden, piirteen tm. vaikutusta nuorisotyöntekijän tai muun sosiaalialan ammatin, ja miksei muidenkin, soveliaisuuteen kyseiseen ammattiin. Kerroin itseni ja läheisteni ajatuksesta siitä, onko ahdistunut, arka ja hiljainen ihminen todella soveltuvainen sosiaalialalle. On minulla tietenkin toinen puoli itsestäni, joka on todella sosiaalinen ja nauttii ihmisten ohjaamisesta, mutta hiljainen puoleni näyttää naamaansa enemmän, varsinkin uusissa ja stressaavissa tilanteissa. 

Yhteiskunta tuntuu luoneen kaikille mielikuvan siitä, että sairaus on sairaus eikä esimerkiksi erityinen kyky tai piirre. Ihmiset siis ovat luoneet itselleen kuvan, että sairastaessa esim. skitsofreniaa, sosiaalisten tilanteiden ahdistusta ja pelkoa tai vaikka Touretten syndroomaa, olet sairas ja sinun tulee parantua. “Sairauksia” on opittu häpeämään ja piilottelemaan, ja siksi esimerkiksi työ valitaan sellaiseksi, jossa “sairaus” ei näy tai näkyy mahdollisimman vähän. Tai tietenkin yritetään parantua. Erilaisuutta on opetettu katsomaan kieroon.  

Siksi minäkin ahdistuneisuuteen taipuvaisena epäilin kykyäni tulla sosiaalialan ammattilaiseksi, koska piirre tulisi ehdottomasti näkymään työssäni. Läheisiltäni kuulin juuri tätä stereotyyppistä ihmisille luotua kuvaa siitä, että sosiaalialan ammattilaiset ovat rohkeita ja ulospäin suuntautuneita. He nauttivat esillä olosta ja toimivat spontaanisti ja luontevasti isoissakin porukoissa. Mietin siis monesti soveltuvuuttani ja epäilin kykyäni ja tunnettani siitä, että minulla olisi paljon antaa esimerkiksi nuorisotyöntekijänä. Lopulta kuitenkin luotin itseeni, arvostelukykyyni ja intohimooni kyseistä alaa kohtaan. Halusin ainakin yrittää ja heti opinnot aloittaessani tunsin valtavaa intohimoa, kiinnostusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta alaan ja kanssa opiskelijoihini. Löysin paikkani.  

Silti työelämässä epäilen jatkuvasti ammatin valintaani. Tietyissä hetkissä ahdistuneisuuteni paistaa niin selvästi minusta ja tunnen epäonnistuneeni, kun en ole yhtä sosiaalinen ja heittäytyvä kuin muut. Yhteiskunnan luoma kuva paistaa kaikkien läsnäolijoiden silmistä tuijottaen pettyneesti.  

Haluan työntekijänä tuoda esille erityispiirteeni ja näyttää, kuinka sen voi kääntää vahvuudeksi. Niin kuin mediassakin monet, haluan tuoda “heikkouteni” esiin ja näyttää sen olevan okei. Haluan, että ihmiset näkevät erityispiirteet arjessa ja oppivat niiden olevan juuri sitä, erityistä, spesiaalia. Kouluissa ja nuorten kanssa työskennellessä tulee näyttää omat erityispiirteensä ja opettaa, mitä kyseinen erityispiirre on ja miten se vaikuttaa elämään. Näin nuoret näkevät, ettei maailmassa kaikilla muilla todellakaan mene paremmin ja täydellisesti, vaan ongelmat on vain piilotettu yhteiskunnan opetusten mukaisesti. He näkevät avoimesti erityispiirteistään puhuvat lähestyttävämpinä ja saavat vertaistukea omiin vaikeuksiinsa. On paljon helpompi puhua ihmiselle, jonka tuntee ymmärtävän elämän haasteellisuuden, kuin sellaiselle, joka näyttää ulospäin elämänsä olevan kuin ruusuilla tanssimista. 

Tällaisen suuren sanoman haluan jakaa nyt tänään. Pelkään itse hirveästi todella toteuttaa tätä ajatustani, mutta enemmän kuin pelkään, haluan tämän toteuttaa. Tiedän, kuinka paljon apua tämän toteutuminen tulee aiheuttamaan, ja sen haluan nähdä. Pitää vain vähitellen rohkaistua avautumaan. Yläasteikäisten ja vanhempien nuorten kanssa varsinkin on vain sellainen ongelma, että esittäessään coolia ja heitellessään siksi ilkeitäkin kommentteja, voin saada pahastikin turpaani asioitani jakaessa. Ja olen vielä niin herkkä ja epävarma, että he saisivat ahdistavat ajatukset istutettua päähäni ja satutettua ilman suurempaa yritystä. Ja sehän heitä vaan villitsisi ja huvittaisi. Minun pitää vielä kasvaa siihen pisteeseen, jossa pystyn erottamaan toisten ilkeät kommentit ja todellisuuden. Silloin, kun voin ilkeitä kommentteja ja huuteluita saadessani todeta vaan sanojen merkityksettömyyden ja sen, miten ne kuvastavat vain huutelijan itsensä pahaa oloa, olen valmis. 

#imgood03

Oon yksinäinen. Mul on ihana perhe ja ystäviä, poikaystäväki, mut oon yksinäine. Mul on mut ei oo ketää kelle voisin soittaa ku tunnen etten haluu enää olla tääl. Mun vika se on mut kuitenki. En oo koskaa pystyny kellekää puhuu täysin avoimest mitä tunnen ja ajattelen mut mul on kyl ollu ystävii kelle oon paljo pystyny puhuu.

Mul on vaa tällane ihana ongelma etten pysty jutella kellekää ku mul on se kaikist kamalin olo. En saa itteeni ottaa yhteyt kehenkää. Ehkä pelkään et ne vaa nauraa mun ongelmil ja aattelee ettei ne oikeest oo mitää tai sit vaa itekki uskon ettei mun ongelmat oikeest oo kertomisen arvosii. Vai onks se sitä et en haluu näyttää tätä puolt itestäni koska joku vois oikeest satuttaa jakamal näit ongelmii eteenpäi. En tiiä. Tunnen itteni nii säälittäväks ja idioottimaiseks. Mite voi olla nii vaikee vaa soittaa jollekki ja sanoo et mul on paska olla? Säälittävää.

Mun koulukaverit on täydellisii ja meil on iha mahtava ryhmähenki. Aina välil hengataa yhes esim. lautapeli-illan merkeis tms. ja meil on ain yht kivaa. Aina voi mennä porukkaa ja jutella. Meil on ihanan suvaitseva ja hyvä fiilis luokan keske. Mut silti en oo tähän toise vuode alkuu mennes onnistunu juttelee kellekää koulun ulkopuolel oikeist asioist. Pariki tyttöö meiän luokalt on just sillee mun kaa et kaikki normaalit ihmiset ois jo alottanu sen kaveruuden mut mä en pysty. Sillo ku oltii kolme vuot eros mun poikaystävän kans ni kehitin tän totaalisen kykenemättömyyden tutustuu ja jutella viestitelle.

Yritin sinä aikan monest Jodelin kaut tutustuu johonkuhu iha laittamal jodlauksen et ”haluuks joku tutustuu”. Mut aina se pääty siihe et seuraavan aamun ei enää juteltu. Siit sit ajauduin totaaliseen pelkoo viestittelyn kaut tutustumisee ja muute vaa jutteluu ylipäänsä. Ahdistun ja pelkään etten osaa keskustella, jote kaikki keskustelut aina tyrehtyy ja saan itteni vaikuttaa iha sekopäält. Yliajattelen kaiken siin keskustelus nii et mun on mahdoton olla renton ja oikeesti nauttii siit. Koska tottakai mun tapa viestitellä ajaa kaikki pois mun luota.

Joten nytki ku tunnen et haluun vaa nukahtaa ja herätä jossai iha muual ni en laita kellekää viestii koska ensinnäki en osaa keskustel ja toiseks en haluu huolestuttaa ketää. Niimpä siis soitan mun paskaa fiiliksee sopivaa musiikkii kuulokkeist nii täysil et päähä sattuu ja kirjotan nii kaua et pääsen siihe turtaa fiiliksee. Sit voin vaa nukahtaa ja herätä huomen ja esittää nii kaua et joku asia saa mut taas piristyy.

Ja nytki ku kaikest mun selittämäst huolimat menin heikkon hetken lähettää mun poikaystäväl viesti et ”teeks jotai” tarkotuksen vuodattaa kaikki sille jos se sattuis vastaa ni nyt ku se ei oo vielkää vastannu ni pystyn valehtelee. Sit joskus ku se soittaa tai vastaa mun viestii ni mul on kerääntyny tarpeeks energiaa esittää taas ja pitää se hyvält mielel ajatelle et mul on kaikki hyvi.

Menin taas ajaa vähä aika sit mun luot ihmisen joka välitti ja jolle pystyin puhuu. Nyt mul ei sit oo ketää ku en mun poikaystävääkää osaa häiritä näil asioil koska se ei tiiä tätä osaa must enkä osaa lähtee tätä sille selittää. En haluu häiritä sitä. Enne en ollu mitää muuta ku riesan sille ni nyt vältän mun ongelmil häiritsemist viimesee asti. Ja mitä hyötyy mun on taas oppii tukeutuu siihe ku kuitenki joudun taas oppii elää ilman sitä.

How great is this life, am I right?

#imgood