Keskustelimme eilen työharjoitteluni ohjaajan kanssa paljon sairauden, piirteen tm. vaikutusta nuorisotyöntekijän tai muun sosiaalialan ammatin, ja miksei muidenkin, soveliaisuuteen kyseiseen ammattiin. Kerroin itseni ja läheisteni ajatuksesta siitä, onko ahdistunut, arka ja hiljainen ihminen todella soveltuvainen sosiaalialalle. On minulla tietenkin toinen puoli itsestäni, joka on todella sosiaalinen ja nauttii ihmisten ohjaamisesta, mutta hiljainen puoleni näyttää naamaansa enemmän, varsinkin uusissa ja stressaavissa tilanteissa. 

Yhteiskunta tuntuu luoneen kaikille mielikuvan siitä, että sairaus on sairaus eikä esimerkiksi erityinen kyky tai piirre. Ihmiset siis ovat luoneet itselleen kuvan, että sairastaessa esim. skitsofreniaa, sosiaalisten tilanteiden ahdistusta ja pelkoa tai vaikka Touretten syndroomaa, olet sairas ja sinun tulee parantua. “Sairauksia” on opittu häpeämään ja piilottelemaan, ja siksi esimerkiksi työ valitaan sellaiseksi, jossa “sairaus” ei näy tai näkyy mahdollisimman vähän. Tai tietenkin yritetään parantua. Erilaisuutta on opetettu katsomaan kieroon.  

Siksi minäkin ahdistuneisuuteen taipuvaisena epäilin kykyäni tulla sosiaalialan ammattilaiseksi, koska piirre tulisi ehdottomasti näkymään työssäni. Läheisiltäni kuulin juuri tätä stereotyyppistä ihmisille luotua kuvaa siitä, että sosiaalialan ammattilaiset ovat rohkeita ja ulospäin suuntautuneita. He nauttivat esillä olosta ja toimivat spontaanisti ja luontevasti isoissakin porukoissa. Mietin siis monesti soveltuvuuttani ja epäilin kykyäni ja tunnettani siitä, että minulla olisi paljon antaa esimerkiksi nuorisotyöntekijänä. Lopulta kuitenkin luotin itseeni, arvostelukykyyni ja intohimooni kyseistä alaa kohtaan. Halusin ainakin yrittää ja heti opinnot aloittaessani tunsin valtavaa intohimoa, kiinnostusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta alaan ja kanssa opiskelijoihini. Löysin paikkani.  

Silti työelämässä epäilen jatkuvasti ammatin valintaani. Tietyissä hetkissä ahdistuneisuuteni paistaa niin selvästi minusta ja tunnen epäonnistuneeni, kun en ole yhtä sosiaalinen ja heittäytyvä kuin muut. Yhteiskunnan luoma kuva paistaa kaikkien läsnäolijoiden silmistä tuijottaen pettyneesti.  

Haluan työntekijänä tuoda esille erityispiirteeni ja näyttää, kuinka sen voi kääntää vahvuudeksi. Niin kuin mediassakin monet, haluan tuoda “heikkouteni” esiin ja näyttää sen olevan okei. Haluan, että ihmiset näkevät erityispiirteet arjessa ja oppivat niiden olevan juuri sitä, erityistä, spesiaalia. Kouluissa ja nuorten kanssa työskennellessä tulee näyttää omat erityispiirteensä ja opettaa, mitä kyseinen erityispiirre on ja miten se vaikuttaa elämään. Näin nuoret näkevät, ettei maailmassa kaikilla muilla todellakaan mene paremmin ja täydellisesti, vaan ongelmat on vain piilotettu yhteiskunnan opetusten mukaisesti. He näkevät avoimesti erityispiirteistään puhuvat lähestyttävämpinä ja saavat vertaistukea omiin vaikeuksiinsa. On paljon helpompi puhua ihmiselle, jonka tuntee ymmärtävän elämän haasteellisuuden, kuin sellaiselle, joka näyttää ulospäin elämänsä olevan kuin ruusuilla tanssimista. 

Tällaisen suuren sanoman haluan jakaa nyt tänään. Pelkään itse hirveästi todella toteuttaa tätä ajatustani, mutta enemmän kuin pelkään, haluan tämän toteuttaa. Tiedän, kuinka paljon apua tämän toteutuminen tulee aiheuttamaan, ja sen haluan nähdä. Pitää vain vähitellen rohkaistua avautumaan. Yläasteikäisten ja vanhempien nuorten kanssa varsinkin on vain sellainen ongelma, että esittäessään coolia ja heitellessään siksi ilkeitäkin kommentteja, voin saada pahastikin turpaani asioitani jakaessa. Ja olen vielä niin herkkä ja epävarma, että he saisivat ahdistavat ajatukset istutettua päähäni ja satutettua ilman suurempaa yritystä. Ja sehän heitä vaan villitsisi ja huvittaisi. Minun pitää vielä kasvaa siihen pisteeseen, jossa pystyn erottamaan toisten ilkeät kommentit ja todellisuuden. Silloin, kun voin ilkeitä kommentteja ja huuteluita saadessani todeta vaan sanojen merkityksettömyyden ja sen, miten ne kuvastavat vain huutelijan itsensä pahaa oloa, olen valmis. 

#imgood03