Eri maailmasta kotoisin

Hei kaikki!

Olen uusi tässä blogin kirjoittamis jutussa ja Lilyssä ylipäänsä. Älkää siis tuomitko minua oudon kirjoitustyylin tai rumien ”kotisivujen”tai muun sellaisen takia, vaan ennemminkin sisällön kautta, jos nyt siis ylipäänsä tuomitsette (:

Mutta asiaan…

Ensin vähän minusta itsestäni. Olen 19-vuotias juuri ammattikorkeakouluopinnot aloittanut ja omilleen muuttanut naispuolinen henkilö. Tärkeimmät asiat minulle ovat luonto, perhe, ystävät ja ihmisten pelastaminen ja tasavertainen kohtelu. Opiskelen sosionomiksi, koska haluan lopettaa tämän hullunmyllyn täällä maailmalla, mutta aluksi tyydyn sivullisten uhrien parantamiseen. En seurustele, koska elämäni rakkaus jätti minut, koska olin hänelle enemmän kuin hirveä, ja nyt haikailen hänen peräänsä kolmatta vuotta putkeen. Koen tulleeni kiusatuksi ala-asteesta läpi koko yläasteen, mutta kiusaaminen ei enää tässä iässä ja kokemukseni takia näyttäydy minulle samalla tavoin. Olen luonteeltani hiljainen ja vahvasti sisäänpäinsuuntautunut, empaattinen ja mukava (kun osaan ajatella muutakin kuin ”apua, ihminen, karkuun!”).

Luonteeni ja lapsuuden ikävyyksien summana olen oppinut hyvinkin itsekriittiseksi ja epävarmaksi itsestäni. Itsestäni ja tunteistani puhuminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, enkä osaa nähdä itseäni samanvertaisena kuin kaikki muut. Sosiaaliset tilanteet ja ihmiset ylipäänsä ahdistavat minua, joten minulle muiden kanssa kommunikointi on vaikeaa. Kavereita minulla on minimaalisen vähän, koska olen useat ihmiset työntänyt pois luotani, koska koen itseni surkimukseksi enkä halua satuttaa muita ympärilläni. Yksi asia, mikä kertoo tunteeko ihminen minua ollenkaan vai ei, on se, tietääkö hän minun lempivärini.

Elämäni etenee kahdenlaisissa jaksoissa. Toisessa elämä on ihanaa ja täydellistä, viihdyn ihmisten seurassa, olen sosiaalinen ja iloinen ja kaiken kaikkiaan elämä hymyilee. Tälläistä elämästäni on noin 70-80%. Sitten on vielä tämä toinen jakso, jossa vihaan itseäni ja elämää, vihaan miten hirveitä ihmiset ovat toisilleen, räjähdän ajatellessani meitä idiootti ihmisiä tappamassa toisiamme ja aiheuttamassa muuta pahaa aivan turhaan, en kommunikoi tai ole sosiaalinen, inhoan ihmisten ilmoille menemistä ja niin edelleen. Sitten on tietenkin myös näiden vaiheiden välimuotoja, mutta nämä ovat ne ääripäät.

Osaan olla kaikin puolin aika synkkä persoona, vaikka elämässäni ei olekkaan suuremmin mitään valittamista. Olen vain pienestä asti ottanut muiden taakat kantaakseni, joten suren ja synkistyn muiden vakeista ajoista. Ja kirjoitan, ettei pääni räjähtäisi kaikesta tästä vihasta ihmisten käytöstä kohtaan, sekä siksi, että jonkun tuska ehkä helpottaisi lukiessaan mitä selitän.

Seuraavaksi vähän perhetaustaani…

Perheeni on valtava ja minulle itselleni erityisen rakas (siis oikeasti). Minulla on siis seitsemän sisarusta, viisi pikkuveljeä, isosisko ja isoveli ja tietenkin vanhempani, jotka ovat onnellisesti yhdessä. Olemme aina olleet perheeni kanssa erilaisia, ainakin muiden silmään. Asumme (tai perheeni asuu) Suomessa pienessä kaupungissa, ja siellä vielä pienen pienessä kylässä 20 kilometrin päästä kaupungin keskustasta. Ennen meillä oli monia kotieläimiä, kuten lampaita, lehmiä ja hevosia, mutta tällä hetkellä kotimme ainoat eläimet ovat viitisenkymmentä kanaamme, kaksi koiraa, neljä kissaa ja tietenkin sekopäiset pikkuveljeni. Meidät kasvatettiin kotona vähän vanhanaikaiseen tyyliin, kotityöt tehtiin yhdessä perheen kanssa, puhelimet saatiin aikaisintaan viidennellä luokalla, televisiota ei katsottu, tiskaus hoidettiin lasten kesken vuoroissa sillä tiskikonetta ei ollut ja niin edelleen. Elimme, ja elämme vieläkin kotona vanhanaikaiseen tyyliin ja olen ylpeä siitä.

Vanhempamme kasvattivat meidät kovalla kurilla mutta myös täydellä rakkaudella. Emme juuri koskaan ole ostaneet vaatteita uusina, vaan naapurit ja tutut toivat meille lastensa vanhoja vaatteita sekä leluja, joista sitten etsimme mieleisemme. Tyydyimme vähään, ja vietimme aikamme toistemme kanssa leikkien ja tapellen. Emme myöskään koskaan oikein menneet mihinkään, pienikin reissu kotoa oli kuin olisi päässyt ulkomaille. Kauppareissulle mukaan pääseminen oli harvinaista herkkua, emmekä juurikaan poistuneet kotikaupunkimme ulkopuolelle. Juurikaan mitään ei ole kukaan meistä harrastanut, eikä kavereiden luokse hirveän useasti kyyditty. Elämämme rajoittui pitkälti koulun ja kodin välille sekä oman pikkukylän tapahtumiin. Olemme oppineet elämään vaatimattomina ja kurinalaisina, mikä ei ole kuitenkaan mitenkään vaikuttanut onnellisuuteemme. 

Elimme omassa pikku kuplassamme eikä siinä sitten osannut valittaa kun ei paremmasta tiennyt. Päivät kuluivat sisarusten kanssa vanhempien töitä tehdessä (Äitini eli kotona meidän kanssamme pitkään, mutta muutama vuosi sitten hän lähti työskentelemään lomittajana; isä taas omistaa oman hirsirakentamisyrityksensä, joten hänkin oli usein kotona). Usein olikin niin, että vanhemmat sisarukset pitivät huolta nuoremmista päivittäin. Ruokailuajat olivat kuin kiveen hakattu, ja tällöin koko perhe kokoontui aina saman pöydän ääreen syömään yhdessä.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten taustani on vaikuttanut elämääni kodin ulkopuolella. Koulussa oli alusta asti vaikeaa kun puolin ja toisin ihmettelimme toisten oppilaiden kanssa erilaista lapsuuttamme. Nopeasti olimme sisarustemme kanssa ne outolinnut, kun kaikki muut olivat aivan erilaisista lähtökohdista kuin me. Emme koskaan olleet kouluissa sitä suosittujen porukkaa,vain vähintäänkin asteen alempana arvojärjestyksessä. Kaikilla meillä on ollut aina ainakin se yksi hyvä kaveri, mutta se ei välttämättä aina ollut omassa ikäryhmässä, tai edes samassa koulussa ): Pienessä kuplassa lapsuuden eläneenä maailma avautui aivan erilaisena kun meni kouluun. Muiden kanssa oli vaikeaa siitäkin syystä, kun emme olleet kokeneet, nähneet ja kuulleet läheskään yhtä paljon kuin muut ikäisemme. Törmäsin itse ainakin jatkuvasti uusiin asioihin, jotka kaikki muut jo tiesivät paitsi minä, ja siten olin hyvinkin usein naurunalaisena. Rakastin elämääni lapsena yli kaiken ja olin enemmän kuin onnellisen siitä, miten minut oli kasvatettu, mutta muiden ikäisteni luoma tunne siitä, että olin kuin ufo ulkoavaruudesta, sai minut toivomaan monesti etten olisi täällä ollenkaan.

Inhoan yli kaiken sitä, miten ulkomaailma, varsinkin kouluympäristö, on ottanut minut ja sisarukseni vastaan. Inhoan, miten muut sai aina minut tuntemaan itseni köyhäksi ja typeräksi, miten kustannuksellani naureskeltiin, kun en tiennyt tai ymmärtänyt mistä muut puhuivat. Inhoan, miten järkyttävän moni pienen kyläkoulun lapsista nauroi ja pilkkasi sen sijaan, että olisi kysynyt ja yrittänyt edes ymmärtää ja olla ystävällinen. Inhoan, miten sain kuulla veljeni luokkalaisen puhuvan hänen selän takanaan siitä, kuinka veljeni on köyhä. Inhoan, miten tämä sama luokkalainen vielä nauroi sitä tietäen läsnäolostani, katsoen minua ja nauraen. Mutta kaikista eniten inhoan, miten koulun henkilökunta käsitteli tilanteen. Inhoan, miten kaikkien minun kanssa samaan aikaan ala-asteen käyneiden lasten vanhemmat olivat opettaneet lapsistaan sellaisia pilkkaajia ja selän takana puhujia.

No…Tässä nyt tämä ensimmäinen ajatuspläjäys. En todennäköisesti kirjoita täydellisen ymmärrettävästi, ja vaikkei etsisikään niin kirjoitusvirheitä tulee varmasti vastaan. En vielä ole aivan kartalla itsekkään, mitä tästäkin ideasta kehkeytyy, mutta toivon, että sepitysteni lukeminen oli viihdyttävää. Enkä usko, että tulen olemaan se bloggaaja, joka julkaisee seuraavan postauksen aina samaan aikaan joka viikko, mutta senkin näkee sitten ehkä pidemmän päälle. Ja jos nyt satuit kiinnostumaan yhtään niin voin nyt suoraan kertoa, etten joka kerta tule kertomaan omaa elämäntarinaani eteenpäin, tai ehkä, mutta ajatuksena ainakin on kirjoittaa mitä minulla nyt päivittäisessä elämässä tulee vastaan ja mitä ajatuksia ja tarinoita siitä sitten muistuukin mieleeni. Kiitos jos jaksoit lukea tännen asti ja toivottavasti oma elämäsi rullaa edes siedettävän hyvin (:

ps. Mistä ihmeestä löydän emojit? Ärsyttävää kirjoittaa kun ei voi demonstroida tunteitaan emojien avulla.

pps. Täydellinen ajatus katso eikä mitään hajua pitäisikö nämä ps. jutut laittaa ennen vai jälkeen lopputervehdyksen…

#Imgood03