Kumpa olisin normaali
Hei taas, täällä ahdistus!
Kaikki alkoi siitä, kun poikaystäväni ei soittanut minulle aamulla kuten joka ikinen edellinen aamu oli soittanut. Snapchatissä minua odotti epämääräinen kuva, jossa näin hänen kaksi sormeaan teipattuna yhteen sen merkkinä, että jotain oli sattunut. Tiedän, ettei varmastikaan mitään vakavaa, mutta se ei tässä tilassa lohduta vähääkään. Laitoin takaisin snäppiä kysyen mitä on käynyt ja jäin odottamaan. Koko päivän mietin päässäni vain häntä jatkuvasti taukoamatta, ja mitä enemmän häntä ajattelin, sitä kovemmin yritin keksiä jotain tekemistä joka saisi ajatukseni muualle. Nyt kello on yhdeksän illalla ja ei mitään.
Nousin ja luin, tein aamupalan itselleni ja katsoin syödessäni Gilmore girls -sarjaa Netflixistä. Katsoin bussiaikatauluja, odotin puolituntia ja lähdin matkaan. Kävin koululla hakemassa opiskelijan ID-korttini, mutta se ei ollutkaan vielä tullut. Jatkoin matkaa keskustaan kävellen, koska bussia ei ollut lähiaikoina menossa samaan suuntaan.
Kävin Postissa palauttamassa paketin. Etsin sopivan kokoista Postin paperipussia ja valitsin lopulta kahdesta vaihtoehdosta isomman varmuuden vuoksi. Maksoin pussin ja menin sivummalle sovittamaan laatikkoani siihen. Minua ärsytti etten ottanut pienempää pussia, koska se minkä olin ottanut oli VALTAVA, mutta pääsin yli asiasta. Lähdin valtaamaltani pöydältä ja huomasin pari ihmistä takanani jonottamassa eikä se parantanut oloani. ”Miksen ajatellut että paikalla on muitakin ihmisiä? Miksen ollut nopeampi? Tottakai täällä on muitakin ihmisiä idiootti”,lausuin ihanasti päässäni itselleni.
Mutta heitin nämä ajatukset roskakoriin ja päätin pysyä hyvällä tuulella. Kävin tiputtamassa paketin luukusta, ja olin valmis lähtemään kotiin. Mutta kello oli vähän ja en halunnut vielä kotiin (koska olisin ajatellut yksinäni poikaystävääni ja sitä, miksei hän vastaa. Olisin keksinyt kymmenen miljoonaa eri tarinaa ja yrittänyt harhauttaa itseni ajattelemaan jotain muuta mutta ajatellut kuitenkin vain sitä asiaa). Joten kiersin kauppakeskuksen käytävillä ja huomasin, ettei minua kiinnosta vähääkään yksikään liike. Menin ulos ja kävelin jo bussipysäkille odottamaan seuraavaa kotiin vievää bussia, mutta sitten sain hyvän idean käydä vielä parilla kirpputorilla.
Lähdin kävelemään kirpputoreja kohti. Kävin ensimmäisen kirpputorin läpi, ja olin jo niin nälissäni ja siitä ärtynyt että halusin kotiin. Huomasin kuitenkin, ettei bussia tule seuraavaan varttiin ja toiselle kirpputorille olisi vain viiden minuutin matka. Kiersin toisen kirpputorin ja lähdin tarpomaan ihanan vituttavassa sadesäässä kohti bussia. Istuin bussissa, musiikkia kuunnellen ja ajatellen. Nousin pois omalla pysäkilläni ja kiitin kyydistä. Tarvoin jälleen sateessa. Avasin ulko-oven, kiipesin rappuset, avasin asuntoni oven ja olin turvassa.
Sade oli kastellut minut ja tavarani, joten laitoin kaiken kuivumaan ja vaihdoin mukavat vaatteet päälle. Kävin vessassa ja pesin kädet. Tein ruokaa. Katsoin Netflixiä ja söin. Kello oli jo paljon joten jatkoin sarjan jaksojen katsomista. Ehkä kolme jasoa myöhemmin, kun olin itkenyt osaksi sarjan tapahtumien takia ja osaksi oman elämäni takia enkä pystynyt enää keskittymään, suljin tietokoneen. Kävelin ympäriinsä kämpässäni. Muistin, että minun piti tänään käydä suihkussa ja vittuunnuin. Otin vaatteet pois, agressiivisesti, ja menin suihkuun. Pesin itseni agressiivisesti ja kuivasin lattian agressiivisesti. Vittuunnuin märistä jaloistani ja siitä, etten osannut päättää mitä puen. Sain jotain päälle ja istuin sohvalle. Vilkaisin kännykkääni. Ei. Vittu. Mitään.
Sovin eilen hyvänä päivänäni tapaavani kaverin huomenna lounaalla. Sovimme nyt illalla tarkemmin paikasta ja ajasta ja ihana ahdistukseni istutti hyvinkin mukavia pelkoja ja stressin aiheita päähäni. Viestittely tuli stressaavaksi ja yliajattelin kaiken siitä asti, kirjoitanko vastaukseksi ”jees, juup, oke, okei, oukkidoukki vai jeespoks” siihen, onko peukalo emoji epäkohtelias keskustelun lopetus.
Myös kaikki muu mahdollinen rohkaisee ahdistustani tällä hetkellä. Katsoin, että vain kaksi ihmistä on koko päivän aikana vastannut snäppeihini. Jopa ihminen kenelle en koskaan snäppää ja snäpätessäni vastaa sekunnin murto-osassa, ei ollut katsonut edellispäiväistä snäppiäni. ”Mikä minussa on vikana? Olenko tehnyt jotain? Kukaan ei välitä minusta. Nyt poikaystäväni vihdoin sitten päätti jättää minut jonkun paremman vuoksi jne.”Lisäksi näin viime yönä unta, jossa petin poikaystävääni ihan järjissäni, en ollut juonut tai mitään. Koko sen kolmen vuoden aikana, kun olimme erossa ja haikailin hänen peräänsä ja vihasin ja rakastin häntä vuorotellen, en kertaakaan nähnyt unta että olisin harrastanut seksiä jonkun toisen kanssa. Joten ahdistukseni aivan järjettömän innoissaan yliajattelee tämän asian niin yli kuin mahdollista enkä kestä. Minua ärsyttää hedelmäkulho sohvapöydälläni, koska stressaan hedelmien mädäntymisestä, koska niitä on niin paljon. Miten ehdin syödä nuo vitun banaanit ennen kuin ne maistuvat ihan paskalle!?
Missään tapauksessa en voi soittaa poikaystävälleni ja kysyä, miksei hän ole vastannut, koska se olisi säälittävää ja häiritsisin hänen elämäänsä. Edes täydellisinä päivinä minulla kestää ikuisuus saada itseni muuten vain soittamaan jollekulle, koska ahdistun niin paljon siitä ajatuksesta, että hänellä olisikin kiire eikä aikaa puhua. Pelkään niin äärettömästi puhelussakin ”hylätyksi tulemista” eli sitä, että jollain, kuten kaikilla normaaleilla ihmisillä, sattuu olemaan muutakin elämää enkä soittanut juuri sillä hetkellä kun hän istui hiljaa yksikseen ajatellen minua. Huomisesta lounaasta ei tule tulemaan mitään, koska tulen pilaamaan sen hiljaisuudellani pelätessäni että puhumalla saatan tehdä itsestäni tyhmän näköisen. Koska se, että olen ihan tuppisuuna ei tee minusta yhtään tyhmän näköistä. Vittu, miten juuri nyt vihaan äärettömästi olla minä.
Kaikki ärsyttää ja ahdistaa. Missään tapauksessa en voi ketään häiritä ongelmillani, koska se olisi heidän ilonsa pilaamista. Joka kerran kun puhelimeni pitää ääntä viestin merkiksi, saan kylmiä väreitä. En halua katsoa näyttöäni ja nähdä taas kaikilta muilta paitsi siltä yhdeltä viestejä.
Ja siis selvyyden vuoksi, kukaan ei ole tehnyt mitään pahaa minulle. Poikaystäväni on täydellinen ja tiedän, kuinka äärettömän kiireinen hän on enkä yleensä panikoi näin. Hänellä, ja kaikilla muillakin maailman ihmisillä on oikeus tehdä juuri niin kuin he ovat minulle tehneet, koska se on normaalia. Kukaan ei ole eleelläkään osoittanut ahdistavien ajatuksieni pitävän paikkaansa, mutta tänään ahdistukseni vain päätti iskeä pienten tyhmien asioiden lopputuloksena. Joten oikeasti kaikki on hyvin, ja heti kun poikaystäväni soittaa ja kertoo kuinka kiireinen päivä hänellä oli, ja miten hän ei aamulla halunnut häiritä minua ja kertoo rakastavansa minua niin kaikki on taas täydellisesti. Ahdistus on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja elämäni hymyilee taas leveämmin kuin koskaan. Nyt vain pitää kestää siihen asti.
Ja ei, en selitä tai ole selittänyt hänelle kuinka sekaisin olen tai kuinka helposti ahdistukseni ottaa vallan ja pilaa päiväni. Ja kyllä, aion jatkaa samaa rataa, koska en halua olla vaivaksi ja karkottaa häntä taas luotani. Ja kyllä, minun ehdottomasti pitäisi, koska tiedän, että hän haluaisi ja kuuntelisi ja tekisi kaikkensa etten kokisi enää näin. Kiitos ja kumarrus (kumarrus emoji).
#Imgood