Vitun ahdistus
Minua ahdistaa. Kärsin sosiaalisten tilanteiden ahdistuksesta ja pelosta, en niinkään vakavasta, mutta ikävältä tämä kuitenkin tuntuu. Osasin viime vuonna vasta nimetä tästä kärsiväni, ja se helpotti kyllä. On helpompaa ymmärtää ja tulla toimeen itsensä kanssa kun tietää ns. mikä vaivaa.
Ahdistun ja yliajattelen kaikkea älyttömän tyhmää. Vähän aikaa sitten kävin hakemassa veljeni kotiin illalla, ja satuin vahingossa hipaisemaan hänen kättään ja päädyin yliajattelullani siihen lopputulokseen, että hän on minuun rakastunt ja nyt lähetin hänelle vääränlaisia singnaaleja. Kuvaa selkeästi, kuinka sekaisin olen.
No, edellispäivänä päädyin taas yliajatteluni ja ahdistukseni vangiksi. Olimme puhuneet muutaman luokkalaisen kanssa päivää ennen, että menisimme yhdessä syömään tiettyyn ruokapaikkaan ennen koulun alkua, mutta tämä ohimennen käyty keskustelu ei ollut minulle tarpeeksi ollakseni varma siitä, että olen tervetullut mukaan. Ja selvennykseksi siis olemme kaikki luokallamme todella hyvissä väleissä eikä kukaan luokaltamme ole tehnyt alkuunkaan selväksi että kukaan luokaltamme olisi mitenkään ulos porukastamme.
No kuitenkin heräsin sitten aamulla ahdistukseen siitä, että änkesin selkeästi mukaan porukkaan eikä kukaan todellakaan kutsunut minua mukaan aamulla syömään porukan kanssa. Siinä sitten pohdin, että esittäisinkö vain että unohdin koko jutun ja menisin yksin syömään toiseen paikkaan tai tekisin vain kotona ruokaa ja menisin siitä suoraan tunnille. Lopulta onnistuin kuitenkin saamaan itseni sovittuun kellonaikaan sovitun ruokapaikan eteen. Mutta kukaan ei ollutkaan paikalla (Huom! Sovimme näkevämme klo 10.30 ja saavuin paikalle minuuttia vaille). Tästä sitten vedin selkeän perustellun johtopäätöksen, että he eivät minun kanssani halunneet tulla, ja ovat nyt keskenään muualla tai tulossa myöhemmin syömään ilman minua. Tietenkin.
Päädyin kuitenkin itseni kanssa käymäni sisäisen sodan jälkeen uskaltautua laittamaan viestiä yhdelle heistä, josko he vain sattuisivat olemaan vähän myöhässä. Melkein heti sain häneltä viestiä, että he tosiaan olivat tulossa, mutta vähän myöhässä vain. Eli siis kaikki heistä samassa bussissa ilman minua, mahtavaa! Ahdistukseni ryöpsähti takaisin ja kirosin itseni maailman syvimpään kolkkaan eri suunnassa asumisesta. Nyt olin siis suljettu ulos porukasta sen takia, että halusin asua syrjemmässä. Vitun minä |:
Lopulta porukka saapui ja heitä olikin sitten vielä enemmän luokkalaisiani kuin olin kuvitellut, ahdistusaalto |: Siinä vaiheessa tuli jo selväksi, että minusta ei olisi sosiaaliseksi enää tänään. Söimme luokkalaisteni jutellessa ja minun ollessa turpa kiinni yrittäen hymyillä ja naurahdella kohteliaasti ahdistuksen huudellessa kaikkea ahdistavaa päässäni. Ainoan koulutuntimme alkaessa istuin saman porukan kanssa kuin ennenkin ja kirosin itseni kun vein paikan sellaiselta, joka olisi jopa osallistunut vierustoverieni keskusteluun. Pidin turpani kiinni ja toivoin vaan, että unohtaisin koko aamun ahdistuksen ja olisin normaali. Tunti alkoi ja opettaja antoi meille essee-tehtävän, vittu |:
Siinä sitten kirjoitin vitutuksen ja ahdistuksen sekaisissa fiilisissä paskan esseen rasismista, syrjinnästä ja yhdenvertaisuudesta. Kun sain sen valmiiksi, lähdin sanomatta mitään, vitun paska |: Menin kirjastoon palauttamaan lainojani ja etsin lohtuelokuvia paskaan olooni. Satuin vielä huomaamaan yhden mielestäni mukavimmista luokkalaisistamme ja kirosin ahdistukseni siitä etten kyennyt sanomaan hänelle mitään koska olisin kuitenkin tehnyt itsestäni täyden idiootin kaikkien edessä, tietenkin |:
Loppu illan en tehnyt mitään. Luin kirjaa, katsoin puhelinta, katsoin tietokonetta, kävin vessassa, söin, makasin ja kärsin ajatuksistani ja niin edelleen. Samaa tein eilen, ja sama suunnitelma minulla on tänään. Vitun elämä |:
#Imgood03