Hella kahden nyrkin väliin

Pyykkikoneeni hajosi muutama viikko sitten. Tällaista tapahtumaa todistin elämässäni jo toista kertaa ja kyllä se niin menee, että omassa kodissa kuuluva jumalaton pamaus pelästyttää. Ensimmäisellä kerralla hirtti kiinni moottori ja pelkäsin ihan aiheesta tulipaloa. Tällä kertaa jokin meni rumpuun tai sen ulkopuolelle tai johonkin, hajotti säpäleiksi muun muassa pesuainelokerikon ja jätti minut märkien pyykkien kanssa pohtimaan, että mitäs nyt tehdään.

Uusi pyykinpesukoneeni on kummallinen, sillä osa nappitoiminnoista on korvattu kosketusnäyttötyyppisillä systeemeillä. Sensorit ovat herkkiä ja kun tekee niinkin isoa asiaa kuin yrittää päättää pesuohjelman, lämpötilan ja käytettävän ajan, en haluaisi tehdä hutivalintoja. En tiedä, kumpi olisi hirveämpää, pestä vahingossa koneellinen lakanoita kolmessakympissä vai antaa koneen puksuttaa kaksi ja puoli tuntia, joka edelleen, kiireisessä ajassa 2010-luvun loppupuolella, annetaan vaihtoehdoksi.

Ei saisi valittaa, sillä vain joitakin kymmeniä vuosia sitten pyykit pestiin soikossa nyrkein. Sata vuotta sitten käytetty lusikka nuoltiin puhtaaksi ja pantiin odottamaan seuraavaa ruokailukertaa. Viisitoista vuotta sitten Photo Play -kosketusnäyttöpeli oli todella moderni ja hieno ja ihmeellinen ja nyt minä kehtaan valittaa kodinkoneen kosketysnäytöstä aivan kuin se ei edustaisi minulle lukioaikaisen minäni itse otettua vapaa-aikaa silloin, kun oikeasti olisi pitänyt hikoilla lyhyen matematiikan tunnilla mutta päättikin juoda kahvia ja hakata kaikki roposensa peleihin, joista ei voinut voittaa kuin häviävää mainetta.

Yksi asia minua uudessa koneessani ilahduttaa kaikkein eniten: Sen ajastimeen voi luottaa. Edellinen pyykinpesukone saattoi näyttää jäljellä olevan vielä viisi minuuttia. Se saattoi tarkoittaa mitä tahansa kahdesta minuutista kahteen tuntiin. Puolen tunnin pesuohjelman illalla valinneena otin joka ikisen kerran riskin, että kone linkoaa yhdeltätoista ja minä pelkään, ettei naapurin mummo olekaan niin kuuro. Nyt tunti yksitoista minuuttia tarkoittaa juuri sitä aivan tarkalleen. Se tuntuu hirveän tärkeältä.

Mikroaaltouunini kanssa keskustelin viimeksi tänä aamuna. Siinä on kaksi pyöritettävää kiekkoa. Ylemmästä pyörittelen ajan, alemmasta watit. Joka ikinen arkiaamu sulatan mikrossa reilut sata grammaa mustikoita. Varmistan, että kone sulattaa, en tahdo hilloksi keittyneitä marjoja, mutta sanottakoon, että hiukan liikaa mikrottamalla mustikkahillon tyyppistä sotkua kyllä syntyy. Kun sitten rullaan aikaa, mikroni lisää siihen yli puolet. Eli kun tahtoisin sulattaa aamiaistani viisi minuuttia, kone läväyttää näyttöön kymmenen ja minulle tulee kiire säätää aika pienemmälle. Voin pyöritellä ajan kahteen minuuttiin, silloin mikro pauhaa viisi.

Sen lisäksi, että minua ärsyttää se, etten voi luottaa koneisiin, pinnaani kiristää se, etteivät ne luota minuun. Vaikka yhteiskunta automatisoituu ja kaikki vehkeet ovat enemmän tai vähemmän tietokoneita, minä haluan oman kotini aikuisena ja ainakin mikroaaltouuniin nähden luomakunnan kruununa määritellä, mitä se tekee ilman, että se alkaa ehdotella asioita itse. Se on omaksunut samat, ylimieliset ja tavat kuin Word, joka ei tajua mitään nappia painamalla, etten tahdo automaattista korjausta, vinkkejä tekstinkäsittelyohjelman käyttöön enkä ainakaan automaattista luettelointia vasempaan laitaan aina, kun painan enter-näppäintä.

Ihmisiä kritisoidaan siitä, etteivät he lue käyttöohjeita. Minä kritisoin nyt kritisoijia siitä, että käyttöohjeet eivät paljoa auta, jos kaikesta tehdään epäloogista tai koneeseen asetetaan toimintatyypiksi teini-ikä, jolloin on pakko seistä vieressä ja varmistaa, että homma tehdään siten kuin sovittiin eikä pyyhälletä kesken kaiken kotibileisiin huone edelleen sekaisena.

Vetoan teihin, valmistajat. Mikroaaltouunini ei tarvitse ihmisoikeuksia tai vapaata tahtoa. Mutta minä tarvitsen mustikkani nätisti sulaneina myös niinä aamuina, kun en jaksa muistaa, että koneellani on oma tahto.