Sori siitä. En muuten anna.
Jatkan hiukan edellisen kirjoitukseni teemoista, sillä nähtävästi ne näyttelevät omassa elämässäni sen verran suurta osaa, etten saa ajatusvirtaa tyrehdytettyä. Kaikenlaisia aasinsiltoja pitkin päädyin anteeksiannon lähteille. En sillä tavalla, en ole todellakaan antamassa yhtään kenellekään anteeksi yhtään mitään, mutta kenties juuri siksi asia valtavasti pohdituttaa.
Anteeksiannosta ja sen voimasta saarnataan juuri näillä hiljattain haukkumillani latteuksilla. ”Hengitä. Pysähdy. Rakasta. Päästä irti. Nyt olet vapaa.” Käytin tuon edellisen keksimiseen ja kirjoittamiseen kymmenisen sekuntia, se näyttää ja kuulostaa kamalalta, mutta se on muodikas ja oivaltava. Olen muuten kiinnostunut sekä kustannussopimuksesta että myös vaikka ihan tilisiirroista, ottakaahan yhteyttä!
Anteeksiannosta on artikkeli Duodecimin Terveyskirjastossa, joten aivan mikään pieni juttu ei tietenkään ole kyseessä. Tähän samaan hengenvetoon pitää jälleen todeta, että mikäli asian kanssa ilmenee oikeasti ongelmia ja tuntuu siltä, että apua tarvittaisiin, sitä kannattaa hakea mielenterveyden ammattilaisilta, ei sieltä kirjahyllyltä, jonne kustannetaan myös kaikenlaista soopaa, joka saattaa olla niin mielen kuin ruumiinkin terveydelle haitallista.
Anteeksianto näyttäytyy eri konteksteissa sellaisena tekona, joka pyhittää ihmisen. Anteeksiantamista pidetään tärkeämpänä ja jalompana kuin anteeksi pyytämistä, mikä on mielestäni sangen omituista. Toinen yhtä omituinen juttu on se, että anteeksipyyntö on okei myös silloin, kun siinä on kyse kumisevista sanoista ja automaatiosta ilman, että itseensä menemistä sen enempää edellytetään.
Olen itse tullut aikoinaan seurakuntanuoriharharetkilläni nöyryytetyksi sekä anteeksipyytäjänä että anteeksiantajana. Olin viisitoista ja jouduin pyytämään anteeksi sellaisessa seurakunnassa, jonka jäsen en edes ollut. Minulta ei kenenkään tarvinnut anteeksi pyytää – etenkään niiden aikuisten, jotka käyttivät minuun törkeää, hengellistä väkivaltaa. Heille riitti anteeksipyyntö ja -anto Jumalalta, minut käytännössä karkotettiin. (En ole antanut anteeksi ja jos tulee päivä, jona tahdon ottaa asian esille joko asianosaisten kanssa tai julkisesti, niin sitten tapahtuu. Sen verran tökeröstä tapauksesta on kyse.)
Toki anteeksiantoasiat kannattaa asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Minä tyrin, sinä tyrit, hän tyrii ja niin edelleen. Meistä kaikilla on paljon anteeksipyydettävää ja -annettavaa ja väittäisin, että melko suuri osa tästä tekojen joukosta ei ansaitse ikuisen kylmän vihan langettamista kenenkään ylle. Vihanpidolle ei muodostu minkäänlaista perustetta vaan se syö ja nakertaa sisältä.
Kuitenkin on olemassa tilanteita, joissa joku kyykyttää, nöyryyttää ja vetää niin rumasti kölin alta, että siinä eivät namastet auta. Anteeksianto pikemminkin alleviivaa sitä, että kyllä näin saa ja voi tehdä, vaikka on aivan päivänselvää, ettei voi. Vaikka anteeksianto ei periaatteessa tunnustakaan toisen tekoja oikeiksi vaan ihmisen vajavaisuuden, aivan kaikenlaista sekoilua ei inhimillisyydenkään varjolla tarvitse suvaita eikä sallia.
Elämä voi muodostua sellaiseksi, jossa isonkin asian voi aidosti antaa anteeksi. Minulla on kokemusta tästäkin ja siinä on jotakin hirvittävän hyvää ja armollista. Se ei kuitenkaan tule väkisin. Sitä ei voi pakottaa. Sitä ei välttämättä koskaan tule ja se pitää hyväksyä kuten myös ne vihan ja kiukun tunteet, jotka voivat olla täysin oikeutettuja.
Tämä maailma ei silkkihansikkain silittelemällä parane. Anteeksiannon sanotaan vapauttavan ja tuovan hyvän olon, mutta jos paremman mielen saa mulkoilemalla pahasti, antaa mennä. Väärin tehnyttä tai kaltoinkohdellutta ei tarvitse suojella omalta pahalta mieleltä. Tärkeintä lienee noudattaa moraalia ja lakia. Jos jonakin päivänä huomaa suhtautuvansa asioihin välinpitämättömästi, voi poksauttaa shampanjapullon auki, mutta siihen asti muutama vapauttava halveksiva katse voi auttaa elämässä kummasti eteenpäin.