Syyllisyyttä somen upottavassa suonsilmäkkeessä

Muutama päivä sitten suivaannuttiin Helsingin kaupungin mainoksesta, jossa kerrottiin välinpitämättömyyden olevan väkivaltaa. Mainoskuvassa äiti katselee puhelintaan samalla, kun lapsi roikkuu kattokruunussa ja koira tuhoaa asuntoa. Mainosta pidettiin äitejä turhaan syyllistävänä ja väkivaltaa vähättelevänä. Mitä somettamiseen tulee, ammatti-ihmisten näkemykset ja tutkimustulokset kehotettiin pitämään erillään, mikä noudattelee täysin sitä trendiä, joka myös omaan alaani kohdistuu.

Mainoksen kuvitus ei täysin onnistunut. Ainakin mainosten kirjon tulisi näyttää, että lasta voi laiminlyödä poissaololla niin isä, isovanhempi kuin kuka tahansa aikuinen, joka lapsen seurassa on. Se sen sijaan ei ole epäonnistunutta, että näytetään, miten se älypuhelin imee aikaa myös lapselta. Kun huomio on jatkuvasti dopamiinia tuottavassa virikkeessä, se karsii aikaa, joka pitäisi käyttää kommunikointiin ja elämiseen. Niin. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta on selvästi nähtävissä sanavaraston kapeneminen ja myös aivan perustavanlaatuisten tunnetaitojen vajaus ja asia ei saisi olla niin.

Ennenkään ei välttämättä ole ollut paremmin. On ollut asioita, joihin vanhemmat ovat paenneet läsnäoloa, mutta sen ei pitäisi perustella läsnäolon puutetta vaan tähdentää, miten tärkeää se on sekä lapselle että vanhemmalle. Siitä ei pääse mihinkään, ei yli eikä ympäri.

Someen uppoaminen ei tietenkään ole ainoa mahdollinen tapa laiminlyödä kohtaamista ihmisten – ja tässä tapauksessa oman lapsensa kanssa. Ihminen voi paeta läsnäoloaan myös tuhanteen muuhun asiaan, mutta puhelinriippuvaisessa ajassa on tähdellisempää

Leimataanko nyt vanhempi aina, kun puhelin ilmestyy käteen? Ei. Puhelimella voi hoitaa kaikenlaisia asioita, mutta tuntuisi kummalta, mikäli mainoksessa, jonka tarkoituksena on herätellä, pitäisi huomioida synninpäästöin ne hetket, jolloin puhelinta vilkuillaan tarpeeseen. Kukaan ei myöskään ole kieltänyt instaamista lapsen aikana. Kyse on siitä, milloin puhelin vie tarpeettomasti huomiota siltä, mikä tapahtuu reaalielämässä.

Laiminlyönnin nimeäminen väkivallaksi niin ikään närkästytti. Tällaisen kielenkäytön sanottiin vähättelevän väkivaltaa. Tästä ajattelen täysin toisin. On olemassa väkivaltaa, joka ei koskaan saa fyysistä muotoa. Systemaattinen laiminlyönti on sellaista. Moni muu asia voi olla sellaista, sellainenkin, johon syyllistytään jostain selkeästäkin syystä. Erilaiset väkivallan muodot tulisi tunnistaa ja ymmärtää. Väittämällä yksioikoisesti, että väkivalta on hakkaamista ja raiskaamista tai että esimerkiksi laiminlyönti ei voisi täyttää väkivallan kriteerejä, vähättelee henkistä väkivaltaa vahvasti.

Herättely ei osoita syyllistävällä sormella kaikkiin vanhempiin eikä kaikkeen älylaitteen käyttöön. Herättely ei voi myöskään tapahtua aina niin, että sen yhteydessä huomautellaan, ettei tämä koske sitä, tätä ja tuota tapausta. Siksi näkisin, ettei mainosta kannata syyllistämisen välineenä edes ottaa. Sen sijaan lienee hyvä hetki tarkastella, viekö älylaite niin paljon aikaa, että unohtaa sen, mitä tapahtuu oikeasti ja jos niin on, panee puhelimen hetkeksi syrjään.