Malttamisen hyve, tuo kamala vale
Viime viikonloppuna etsin rakastamastani krääsäkaupasta lehtiötä, joka kiinnittyisi magneetilla jääkaapin oveen. Haluaisin sellaisen, jotta voisin kätevästi kirjoittaa siihen vaikka kauppalistan ja muut asiat, jotka pitää saada tehtyä. Yksi löytyikin, mutta en ostanut sitä, sillä sen ulkoasu ei miellyttänyt. Täysin tyypillinen päätös ihmiseltä, joka saattaa kulkea korkokengissä, jotka aiheuttavat koko kropan läpäisevät tulehdukset sen jälkeen, kun niissä ei pääse liikkumaan mihinkään päin.
En tiedä, jäänkö nyt paljosta paitsi. Jääkaapin ovessani killuu yksinäinen muistilappu, jossa lukee ”kahvia”. Kirjoitin sen tilanteessa, jossa piti muistaa ostaa kahvia kaupassa. En koskaan ottanut lappua mukaan, mutten myöskään poistanut, vaikka lapun kirjoittamisen jälkeen olen ostanut kahvia toistakymmentä pakettia.
Puolitoista vuotta sitten jonkin haasteen innoittamana keräsin kirjahyllyni päälle pinon, jotka tulisi lukea. Idea kuulosti hyvältä. Omistan paljon kirjoja ja yleensä kirjoja jää lukematta siksi, etten oikein malttaisi avata ja lukea jotakin kirjaa. Ajattelen, että luen ensin tämän ja sitten tämän ja säästelen tätä. Loppujen lopuksi lukematta jäävät sekä kirjat, jotka voivat odottaa että ne, joiden en haluaisi odottavan, mutta joita säästelen.
Kirjahyllyni lämmittäjiä kerääntyi parikymmentä. Ne lämmittävät edelleen, mutta vain toisessa paikassa. Puolitoista vuotta on kulunut ja aina on ilmestynyt uusia syitä, miksi niihin en ole tarttunut. Nyt näin jo unta, että pakkasin niistä pokkarit lomalle luettavakseni. Uskon alitajuntani antaneen minulle ratkaisun pyytämättä tai vaihtoehtoisesti jokin kosminen voima näytti minulle enneunessa kelvon toimintamallin. En valita vaan noudatan unessa näkemääni, joskaan aivan kaikkia niteitä en voi ruumassakaan rahdata.
Malttamisen teema ajaa minut muissakin elämäni osa-alueissa perikatoon. Kun löydän kivan vaatteen, voiteen, poskipunan, tuoksun tai televisiosarjan, ne jäävät käyttämättä, sillä en malta kuluttaa niitä. Käytän siis ensin maltilla, mutta kun vaatevoidemeikkituoksutvsarja alkaa yhtään kulua, lopetan sen käytön kuin seinään ja fiilistelen sillä, miten kiva asia minulla elämässäni onkaan. Ja siinähän käy niin, että vaate menee pois muodista tai minä muutun siihen epäsopivaksi, voide pilaantuu, meikki samaten, tuoksu härskiintyy ja sarja poistuu kaikista maailman suoratoistopalveluista.
Ilahduinkin valtavasti, kun sain käytettyä suosikkivartaloöljyäni kokonaisen pullollisen. Olin valmistautunut surujuhlaan uudella pullollisella. Kun pirskottelin pullon tyhjäksi tunsin itseni kaikkien vartaloöljyjen suojeluspyhimykseksi. Sitten minuun iski pelkotila: Entäs, jos tämä lopetetaan? Mitä minä sitten teen? Päätin, etten murehdi asiaa vielä, vaan lotraan niin paljon kuin sielu sietää ja orvaskesi imee. Tartun hetkeen ja otan ehkä ”Carpe diem” -tatuoinnin ja rasvaan sitä, sillä Tummeli ei maailmasta hetkessä lopu.
Pitäisi siis alkaa elää sen sijaan, että fiilistellessään antaisi sen mennä ohitse. Pitäisi lukea hyllynlämmittäjäkirjat, lakata kynsiään ja lotrata kasvonaamioilla. Pukea vaatteet, jotka on ostanut viime viikolla ja kun ne sitten tulevat tiensä päähän tavalla tai toisella, hankkia uusi, kiva vaate. Ostaa varastoon hiukan (ei liian montaa pulloa) sitä suosikkia, jotta voi elää huoletonna. Käyttää jalkineita, joissa voi hengittää itkemättä.
Sillä kun heittää ruumiinhajuista voidetta roskiin, ei enää tee mieli fiilistellä, kun sen joutuu tekemään omalla idiotismillaan.