Churchillin crop top
”Jos ihminen ei nuorena ole radikaali, hänellä ei ole sydäntä, jos ihminen ei ole vanhana koservatiivi, hänellä ei ole aivoja.”
Lausahduksen alkuperäksi väitetään Winston Churchillia, mutta väite ei pidä paikkaansa. Todennäköisesti viisauden äidiksi ja isäksi lopulta paikannetaan jonkun keskivertobloggaajan sunnuntaiaamun ajatus hiukan huuruisen illan jälkeen.
Mutta hyvältähän tuo kuulostaa, eikä lainkaan kaukaa haetulta. Niinhän meille käy. Katsotaanpa vaikka poliittisia nuorisojärjestöjä, joita emopuolueet joutuvat aina toisinaan suitsimaan. Ymmärrän kumpaakin, mutta onhan minustakin jo melko kukkahattutäti tullut, vaikka on aiheita, joiden puolesta lähden koska tahansa marssimaan banderollin kanssa. Mielenkiintoista on se, että nuorempana en olisi välttämättä lähtenyt, nykyään en enää jaksa pelätä kasvojeni menettämistä.
Viime viikonloppuna sain jälleen ajatuksiani kasaan sen suhteen, mistä väitetty ilme kumpuaa. On ensinnäkin päivänselvää, että aikuistuessaan ihminen alkaa ymmärtää, ettei muutu imagoksi vain kannattamalla sitä. Vaaleissa ei valita potentiaalista kultalusikkaa siksi, että ymmärretään, ettei sitä enää mistään tulekaan. Se suussa – tai jossain muualla – olisi pitänyt syntyä. Vaikka Suomi on maailman tasa-arvoisimpia maita, sosioekonominen asema periytyy eikä aito mahdollisuuksien tasa-arvo todellakaan ole sataprosenttinen. Ennen kuin alatte väittää vastaan, perehtykää tutkimuksiin.
Vaalien alla käydyissä keskusteluissa tärkeimmäksi tekijäksi ehdokkaan valinnassa näytti nousevan se, kuka tajuaa maailman ja Suomen tilan ja toisaalta kuka ymmärtää äänestäjän tilan. Ymmärrän sen ja itsekin valitsin ehdokkaani samoin perustein. Toisaalta imagon perässä en ole koskaan mennyt, sillä melko monissa vaaleissa olen äänestänyt itseäni. Tiedän kuitenkin, mistä puhutaan. Mielikuviahan poliitikotkin synnyttävät ja äänestäjän harteille jää se, että neljän vuoden kuluessa ne todetaan joko todellisiksi tai harhoiksi.
Arkielämä tarjosi kuitenkin taas poliittista debattia kirkkaammat oivallukset. Ystäväni kertoi seiskaluokkalaisen tyttärensä selailleen verkkokaupasta crop topeja. Siis napapaitoja. Sellaisia, joissa meidän nuoruudessamme luki ”Hello boys”. Me toista nuoruuttamme elävät naiset kauhistelimme nykynuorisolaisten kielenkäyttöä ja sitä, mihin maailma jossain vaiheessa meni. SE ON NAPAPAITA EIKÄ MIKÄÄN CROP TOP. Se kuuluu meidän (noloon) nuoruutemme, me omistamme sen ja häpeämme sitä.
Samalla tavalla nousi kurkkuuni pala ja hieman oksennusta, kun tajusin paksupohjaisten kenkien tulleen muotiin. Sellaisten kuin Spice Girlseillä ja lopulta eräänä ihanana päivänä minullakin. Pitääkö nuorison kaikki viedä, minun pukeutumismokanikin, jotka tahdon unohtaa? Sitäpaitsi hävitin ne kengät vannoen, etten enää ikinä laittaisi jalkaani mitään niin noloa ja nyt tullaan kertomaan, että sellaisiin pitäisi kinttunsa survoa, siinähän menee jalat ja kaikki piloille ja peittäkää ne nilkat!
Me aikuiset kuvittelemme, että kaikki, joka on joskus ollut meidän, jää meille. Ikään kuin meillä olisi oikeus määritellä se, minkä on syytä jäädä menneeseen ja mitä tulisi kulloinkin nostaa esille. Se olisi meille turvallisinta, koska me emme halua kenenkään näkevän valokuvia, joissa pukeuduimme napapaitaan emmekä halua sellaista yllemme enää myöskään pukea.
Meidän pitäisi hyväksyä maailman olevan tulevien sukupolvien ja se sukupolvi emme ole enää me. Meistä on tullut jossain vaiheessa tylsiä nettoveronmaksajia, jotka pukeutuvat valkoiseen, mustaan, harmaaseen ja laivastonsiniseen. Paitsi että minä aion kyllä kysyä isosiskoltani, olisiko hänellä tallessa jokin niistä 90-luvun alun kukkamekoista. Minä aion kesällä lähteä sellainen päällä lavatansseihin, sitähän harrastavat nykyään nuoretkin.